»Ja minä näytän toteen mitä sanoin!» huudahti nuorukainen, jonka suuttumus nyt viimein kuohahti valloilleen. Hän oli uljasluontoinen, ja markiisin oli ollut hyvin vaikea pysyttää häntä niin kauan vaiti. »Ette tee minulle mitään palvelusta, herra de Pombal», jatkoi hän ja työnsi ystävänsä käden ärtyneesti sivulle. »Teidän luvallanne suoriudumme tämä herra ja minä kahden kesken asiasta.»
»Parasta on», sanoin minä kylmäkiskoisesti nyökäten, ja markiisi vetäytyi syrjään tyytymättömänä ja neuvottomana, »Sallikaa minun näyttää tietä.»
Zatonin majatalo on tuskin sadan jalan päässä St. Jacques la Boucheriesta, ja puolet seuruetta saattoi meitä sinne. Ilta oli kostea, ulkona hämärsi, ja kadut olivat lokaisia ja liukkaita. St. Antoine-kadulla näkyi vain harvoja jalankulkijoita, joten joukkueemme, joka päivän aikaan olisi herättänyt huomiota ja saanut väkeä keräytymään koolle, pääsi nyt etenemään huomaamattomana ja esteettömästi päätyi kivetylle, kolmisivuiselle torille ihan kirkon taakse. Loitompana näin kardinaalin vartiosotureista erään töllistelemässä uuden Richelieu-hotellin rakennustelineiden edustalla, ja hänen univormunsa pysähdytti minut silmänräpäykseksi. Mutta nyt oli katuminen myöhäistä.
Englantilainen alkoi heti riisua takkia yltään. Minä panin omani kaulaa myöten nappiin, sillä ilma oli kolea. Tällä hetkellä, kun seisoimme siinä valmistautuen ja useimmat seurueessa näyttivät olevan taipuisia asettumaan vastustajani puolelle, tunsin käden laskeutuvan hihalleni ja katsomaan kääntyessäni näin edessäni sen pienen kääpiömäisen räätälin, jonka talossa Savonnerie-kadun varrella sillä kertaa asuin. Sen pahuksen läsnäolo ei lievimmin sanoen ollut tervetullut, ja vaikka paremman seuran puutteessa olin toisinaan sallinut hänen puhella kanssani vapaasti kotioloissa, en kuitenkaan katsonut hänelle soveliaaksi kiusata minua seurassa. Sentähden ravistin hänet irti itsestäni ja toivoin voivani vaientaa hänet uhkaavalla sävyllä.
Mutta hänestä ei ollut niinkään helppo päästä eroon, ja minun oli pakko puhua hänelle.
»Myöhemmin, myöhemmin», sanoin hänelle nopeasti. »Nyt minulla ei ole aikaa.»
»Jumalan tähden, älkää tehkö sitä, hyvä herra!» huudahti tuo hupelo tarraten kiinni käsivarteeni. »Älkää tehkö sitä! Tuotatte kirousta talolleni. Hän on vain poika, ja…»
»Tekin!» tiuskasin menettäen kärsivällisyyteni. »Vaiti, rehju! Mitä te ymmärrätte herrasmiesten kiistoista? Menkää tiehenne!»
»Mutta kardinaali!» huusi hän surkealla äänellä. »Kardinaali, herra de Berault! Viimeksi surmaamanne mies ei ole vielä unohtunut. Tällä kertaa hän varmasti…»
»Menkää tiehenne, kuuletteko!» sähisin minä. Vätyksen julkeus meni yli kaikkien rajojen. Se oli yhtä ärsyttävää kuin hänen pahanennustuksensakin. »Menkää tiehenne!» kertasin yhä. »Pelkäätte kai, että hän surmaa minut, jolloin ette saa rahojanne minulta!»