Ne sanat kuullessaan Frison hätkähti taaksepäin melkein kuin olisin lyönyt häntä, ja minä käännyin vastustajaani päin, joka oli kärsimättömästi odottanut valmistautumistani. Niin, Herra nähköön, nuorelta hän näytti seistessään siinä avopäin ja vaaleat kiharat valahtaneina sileälle tyttömäiselle otsalle — pelkkä poikanen hän oli, vasta päässyt lyseosta, jos sellaista oppilaitosta on Englannissa. Minua värisytti äkkiä häntä katsellessani: tunsin omantunnon vihlausta, levottomuutta, aavistusta. Mitä olikaan pikku räätäli sanonut? Että minä… mutta ei, eihän hän ymmärtänyt mitään. Mitä hän käsitti sellaisista asioista? Jos jätin tämän asian sikseen, täytyi minun päivittäin surmata mies tai sitten jättää Pariisi ja majatalo sekä nähdä nälkää.
»Pyydän tuhannesti anteeksi», sanoin vakavasti, vetäessäni esille miekkani ja asettuessani paikalleni. »Saarnamies. Olen pahoillani, että se poloinen sai minut käsiinsä näin sopimattomana hetkenä. Mutta nyt olen käytettävänänne.»
Hän tervehti miekalla, me laskimme aseemme ristiin ja aloitimme. Mutta ensi hetkestä saakka oli minulla selvillä, mikä olisi loppuna. Liukkaat kivet ja haipuva valo soivat hänelle tosin hiukan mahdollisuutta, jonkun verran etua, enemmän kuin hän ansaitsi: mutta tuskin oli miekkani koskettanut hänen kalpaansa, kun jo tiesin, ettei hän ollut mikään taituri. Hän oli ehkä saanut muutaman tunnin miekkailuopetusta ja sitten harjoitellut sen perusteella jonkun yhtä kömpelön englantilaisen kanssa kuin hän itsekin oli. Mutta siinä kaikki. Hän teki muutamia hurjia hyökkäyksiä ja väisteli suurin heilautuksin. Torjuttuani ne tiesin, että vaara oli ohi, ja nyt hän oli minun vallassani.
Leikittelin hänen kanssaan tovin, näin hikihelmiä kihoilevan hänen otsalleen ja kirkontornin varjon lankeavan yhä synkempänä ja tummempana hänen kasvoilleen kuin kuolemantuomion enteenä. Mutta se ei ollut julmuutta — sillä Jumala tietää, etten milloinkaan ole harhaantunut siihen suuntaan! Minä vain ensi kertaa elämässäni tunsin kummallista vastahakoisuutta ratkaisevaan pistoon. Suortuvat olivat kuin liimattuja hänen otsaansa, hän hengitti läähättäen; kuulin miesten jupisevan takanani ja muutamien kiroavan ja sitten liukastuin — liukastuin ja makasin seuraavassa silmänräpäyksessä oikealla kyljelläni, ja kyynäspääni olin lyönyt niin tuimasti kiveen, että käsivarteni turtui ranteeseen asti.
Hän pysähtyi. Kuulin kymmenkunnan äänen hälisevän ympärilläni: »Nyt! Nyt saitte hänet!» Mutta hän pidättyi. Vetäytyen askeleen taaksepäin hän odotti sitten huohottaen ja miekan kärki maahan käännettynä, kunnes olin noussut ja taas seisoin varoasennossa.
»Riittää! Riittää!» huusi karski ääni takanani. »Älkää satuttako miestä tuon jälkeen.»
»Puolustusasentoon, herraseni!» vastasin kylmästi, sillä hän näytti empivän. »Se oli sattuma. Sitä ei tapahdu uudestaan.»
Useat äänet huusivat: »Ettekö häpeä?» ja yksi: »Kunnoton heittiö!» Mutta englantilainen astui esiin, tiukka ilme sinisissä silmissään. Hän ojentausi asentoon sanaakaan hiiskumatta. Luin hänen jäykistä, kalpeista kasvoistaan, että hän oli valmistautunut pahimpaan, ja hänen urheutensa herätti minussa sellaista ihailua, että olisin ilomielin ja kiitollisesti asettanut katselijoista kenet hyvänsä hänen tilalleen; mutta sehän ei käynyt päinsä. Sentähden mietiskelin, että Zatonin majatalo nyt oli suljettu minulta, ajattelin Pombalin loukkausta, niitä halveksivia katseita ja olkapäiden kohautuksia, joita olin kauan pidätellyt miekkani kärjellä, ja äkkiä tein kiivaan hyökkäyksen, teeskennellen katkeroitumista, — hän torjui veltommin kuin ennen ja sai rintansa lävistetyksi.
Nähdessäni hänen makaavan pitkällään kiveyksellä, silmät puoliummessa ja kasvot hohtavan valkeina hämärässä — en häntä kuitenkaan kauan saanut katsella, sillä silmänräpäyksessä oli puolikymmentä miestä polvistunut hänen ympärilleen — tunsin omituisen piston sydämessäni. Mutta se taukosi heti, sillä nyt huomasin olevani vihasta säkenöivien kasvojen saartamana — miehet pysyivät kyllä hiukan loitolla minusta, mutta sähisivät, noituivat ja uhkailivat minua, kirosivat minua »mustaksi surmaksi» ja sen sellaiseksi.
Useimmat olivat roskaväkeä, jota oli kerääntynyt taistelun aikana; he olivat aidan takaa pitäneet kaikkea silmällä. Toiset menosivat ja raivosivat minua vastaan kuin sudet, nimitellen minua »pyöveliksi» ja »murhaajaksi» tai kirkuen, että Berault oli jälleen ammatissaan; toiset taasen uhkasivat minua kardinaalin kostolla, muistuttelivat minulle kaksintaistelukieltoa ja huutelivat vahingoniloisesti, että vartioväki oli tulossa ja että minut pian saataisiin nähdä hirsipuussa.