»Teillä on hänen henkensä omallatunnollanne!» kiljui joku raivoissaan.
»Tunnin kuluttua hän on ruumiina. Ja siitä teidät hirtetään. Hih!»
»Tiehesi siitä!» sanoin minä.
»Kyllä, Montfauconiin», vastasi hän ilkkuen.
»Ei, koirankoppiisi!» vastasin minä ja iskin häneen katseen, joka sai hänet kavahtamaan askeleen taaksepäin, vaikka aita oli välillämme. Pyyhin huolellisesti säiläni ja vetäysin hiukan syrjään. Sillä — niin, sen käsitin kyllä — nyt oli sellainen hetki, jolloin ihminen ei ole kansan suosiossa. Majatalosta mukana tulleet katselivat minua syrjäsilmäyksin ja lähestyessäni käänsivät minulle selkänsä; ja tuskin olivat kohteliaampia nekään, jotka olivat liittyneet joukkoon jälkeenpäin ja päässeet sen jatkona aukiolle.
Mutta mikään ei voinut järkyttää kylmäverisyyttäni. Painoin otsalle hattuni, vedin viitan hartioilleni ja tein ryntäyksen, joka karkoitti liudan portilta ennen kuin olin ehtinyt montakaan askelta sinne päin. Ulkopuolella seisoskelleet lurjukset peräytyivät yhtä joutuisasti, ja tuossa tuokiossa olin kadulla. Seuraavassa hetkessä olisin jättänyt torin taakseni ja päässyt ensi aluksi syrjäisyyteen, mutta silloin kuulin ihan odottamattani kiireisiä askelia ympärilläni. Väkijoukko pakeni joka suunnalle pimeässä, ja kädenkäänteessä minut piiritti kymmenkunta kardinaalin vartiosoturia.
Olin hiukan tuttu upseerin kanssa, joka johti osastoa, ja hän tervehti minua kohteliaasti.
»Tämä on ikävä juttu, herra de Berault», sanoi hän. »Mies on kuulemma kuollut.»
»Ei kuollut eikä kuolemaisillaan», vastasin huolettomasti. »Jos ei ole muusta puhetta niin voitte mennä takaisin kotiin.»
»Kyllä, teidän seurassanne», vastasi hän irvistäen. »Ja mitä pikemmin, sen parempi, koska satelee. Minun pitänee pyytää teiltä miekkanne.»
»Ottakaa», sanoin ainaista tyyneyttäni menettämättä. »Mutta mies ei kuole.»