»Toivon sen auttavan asiaanne», vastasi hän, mutta hänen äänensävystään en pitänyt. »Käännös vasempaan, ystävät! Chateletiin! Mars!»
»On pahempiakin paikkoja», huomautin minä ja alistuin kohtalooni. Olin ennenkin ollut tyrmässä ja tiesin, että oli ainoastaan yksi vankila, josta kukaan ei voi karata.
Mutta kun huomasin, että ystäväni oli saanut käskyn luovuttaa minut vartijain käsiin ja että minut teljettäisiin koppiin kuten tavallinen pahan tekijä, joka on tavattu taskuvarkaudesta tai kurkunleikkaamisesta, myönnän miehuuteni talttuneen. Jos pääsisin kardinaalin puheille, kävisi kaikki luultavasti hyvin, mutta ellen siinä onnistuisi tai jos tapaus ilmoitettaisiin hänelle nurjassa muodossa tai jos hän itse sattuisi olemaan huonolla tuulella, silloin voisi minut paha periä. Kieltojulistuksessa puhuttiin kuolemanrangaistuksesta.
Eikä Chateletin vankilanpäällikkö suinkaan vaivautunut rohkaisemaan minua.
»Mitä nyt, taasko herra de Berault!» sanoi hän rypistäen kulmiaan, kun otti minut vastaan portilla ja tunsi kasvoni maljalampun valossa, jota hänen väkensä juuri sytytti ulkona. »Olette kovin rohkeamielinen tai ajattelematon, tullessanne tänne uudestaan. Vanha juttu jälleen, arvattavasti?»
»Niin, mutta hän ei ole kuollut», vastasin tyynesti. »Vain pikku nirhama, pelkkä naarmu. Se tapahtui St. Jacqueskirkon takana.»
»Hän näytti kyllin kuolleelta, ystäväiseni», huomautti vartioupseeri, joka ei ollut vielä mennyt tiehensä.
»Joutavia!» vastasin halveksivasti. »Oletteko milloinkaan kuullut minun erehtyvän? Kun surmaan miehen, niin surmaan hänet. Tahdoin nimenomaan säästää sen englantilaisen. Sentähden hän jää eloon.»
»Toivon sitä», sanoi upseeri nuivasti hymyillen. »Ja parasta on itsellennekin, herra de Berault, jos voitte sitä toivoa. Sillä muutoin…»
»No?» kysyin hiukan levottomana. »Mitä muutoin?»