Louis nyökkäsi. »Se on totta», sanoi hän teeskentelemättömästi. Minä huomasin, ettei hän laisinkaan kerskunut omasta puolestaan, ja tein sen johtopäätöksen, että hän oli uskollinen palvelija, ja sellaisista minä pidän. Tein hänelle muutamia varovaisia kysymyksiä ja sain tietää, että hän, Clon ja muuan vanhempi mies, joka asui tallin ylisillä, olivat ainoina miehisinä palvelijoina jäljellä suuresta henkilökunnasta. Madame, hänen kälynsä ja kolme palvelijatarta olivat linnan naisväestönä.
Kesti jonkun aikaa ennen kuin sain asuni kuntoon, niin että kello varmaan jo läheni kymmentä, kun läksin pienestä ikävästä huoneestani. Tapasin Louisin odottamassa, ja hän sanoi minulle, että madame de Cocheforêt ja mademoiselle olivat ruusutarhassa ja halusivat tavata minua. Minä nyökkäsin, ja hän osoitti minulle tietä useiden hämärien käytävien läpi saliin, jonka avoimesta ovesta auringonsäteet iloisesti tulvivat sisään yli lattian. Minä menin ulos aamuilman virkistämänä ja elpyneenä äkillisestä siirtymisestäni miellyttävämpään ympäristöön.
Molemmat naiset kävelivät edestakaisin leveällä tiellä, joka jakoi puutarhan keskeltä kahtia. Rikkaruoho rehoitti maassa jalkaini alla, tietä reunustavat ruusupensaat pistivät siellä täällä oksansa vallattomasti vapauteen, taustana oleva tumma punakataja-pensasaita oli täynnä liikanaisia vesoja, ja näytti suuresti kaipaavan oksimista. Mutta silloin en nähnyt mitään tästä kaikesta. Molempien naisten sulous, jalo kasvojen ilme ja ylväs ryhti, kun he tulivat verkalleen minua vastaan — he olivat näissä kohden yhtäläiset, niin erilaisia kuin muutoin olivatkin — eivät suoneet minulle ollenkaan aikaa panna merkille pikku seikkoja.
Mademoiselle oli melkein päätänsä lyhyempi kuin hänen kälynsä ja näytti linnan kookkaan valtiattaren rinnalla lapselta; muuten hänellä oli hyvin kauniit kasvot ja raikas ihonväri. Lähestyessään hän tarkkasi minua surullisen näköisenä, kun taas madamen huulilla oli vakava hymy.
Minä kumarsin syvään. He vastasivat tervehdykseeni.
»Tämä on sisareni», sanoi madame de Cocheforêt alentuvasti.
»Suvaitsetteko sanoa minulle nimenne, monsieur?»
»Olen herra de Barthe, aatelismies Normandiesta», vastasin viivyttelemättä. Noudattaen äkillistä mielijohdetta ilmoitin äitini nimen, sillä omani olisi voinut olla tunnettu.
Madamen kasvot saivat miettivän ilmeen. »Sitä nimeä minä en varmastikaan tunne», sanoi hän ajatuksissaan. Hän epäilemättä muistutteli mieleensä kaikkia nimiä, joista oli miehensä vehkeilyissä tullut kuulleeksi.
»Se on ikävää minulle, madame», sanoin nöyrästi. »Joka tapauksessa aion torua teitä», jatkoi hän ja silmäili minua yhä hieman terävästi. »Minua ilahduttaa, ettei seikkailustanne ole johtunut teille mitään kovia seurauksia — muille siitä ehkä on tullut. Ja sitä olisi teidän pitänyt muistaa, hyvä herra.»
»En usko tuottaneeni sille miehelle mitään pahaa vahinkoa», sopersin.