»En tarkoita sitä», vastasi hän kylmäkiskoisesti. »Te tiedätte tai teidän pitäisi tietää, että me olemme epäsuosiossa, että hallitus jo katselee meitä kieroon ja että vähäpätöinenkin aihe voisi saada heidät miehittämään kylän ja kukaties ottamaan meiltä senkin vähän, mitä meille sodan jälkeen on jäänyt. Teidän olisi pitänyt tietää tämä ja ottaa se huomioon», jatkoi hän. »Nyt sitävastoin — en sano, että te olette kerskuri, herra de Barthe. Mutta tässä tapauksessa tunnutte esiintyneen sellaisena.»
»Madame, en todellakaan tullut ajatelleeksi…» änkytin.
»Ajattelemattomuus tuottaa paljon pahaa», vastasi hän hymyillen. »Olen nyt sanonut mitä ajattelen, ja me luotamme siilien, että te olette varovaisempi niin kauan kuin viivytte luonamme. Emme muuten tiedä, monsieur», pitkitti hän ystävällisesti ja kohotti kätensä estääkseen minua mitään sanomasta, »miksi olette täällä tai mitä suunnitelmia teillä on. Emmekä tahdokaan mitään tietää. Se riittää, että te olette puoluelaisiamme. Kotimme on teidän, niin kauan kuin haluatte sitä hyväksenne käyttää. Ja me voimme palvella teitä jollakin tavoin, niin teemme sen mielellämme.»
»Madame!» huudahdin, mutta vaikenin enkä voinut sanoa enempää. Käännyin pois ja olin olevinani kiitollisuuden järkyttämä.
»En tapaa sanoja… kiittääkseni teitä!» mutisin sitten. »Olen hiukan huonovointinen tänään… minä… anteeksi.»
»Me jätämme teidät hetkeksi», sanoi mademoiselle de Cocheforêt ystävällisen osaaottavasti. »Ilma virkistää teitä. Louis kyllä kutsuu teidät, kun käymme päivällispöytään, herra de Barthe. Tule Elise!»
Kumarsin syvään, kätkeäkseni kasvoni, ja he taivuttivat viehkeästi päätänsä, lähemmin katselematta minua, kun astuivat ohitseni taloon päin. Katselin noiden viehättävien vaaleapukuisten olentojen jälkeen, kunnes he hävisivät ovesta sisälle, ja sitten menin rauhalliseen soppeen, missä pensaat kasvoivat korkeimpina ja punakataja-aita levitti varjojaan, ja jäin sinne miettimään.
Voi, hyvä Jumala, ne olivat kummallisia ajatuksia. Jos tammi voi ajatella sillä hetkellä, kuu myrsky kiskaisee sen juuriltaan, tai pahkurainen orjantappurapensas, kun maanvieremä sinkoaa sen alas rinteeltään, on niillä kenties sellaisia mietteitä. Tuijotin lehviin, kuihtuvin kukkasiin, pensasaidan pimentoihin, tuijotin koneellisesti, velttona ihmetellen. Missä tarkoituksessa olinkaan täällä? Mikä olikaan se tehtävä, jota olin tänne tullut suorittamaan? Ja ennen kaikkea — hyvä Jumala, kuinka voisin siten käyttäytyä näitä avuttomia naisia vastaan, jotka uskoivat minua, luottivat minuun, avasivat kotinsa minulle? Clon ei ollut säikyttänyt minua eikä vihamielisen kylän autius eikä koko seudun yksinäisyys, missä pelätty kardinaali tuntui olevan pelkkä nimi, missä kuninkaan käskyt kulkivat hitaasti ja kaikkialla muualla tukahdutettu kapina kyti vielä tuhan alla. Mutta madamen puhdas luottamus ja nuoremman naisen lempeys — kuinka voisin asettua niitä vastaan?
Silloin kirosin kardinaalia ja olisin suonut, ettei hän milloinkaan olisi lähtenyt Luchonista. Kirosin sitä typerää englantilaista, joka oli tuottanut minulle tämän kohtalon, kirosin menneiden vuosien ylellisyyttä tai puutteita, Marais-korttelia ja Zatonin majataloa, jossa olin elänyt kuin sika, ja…
Joku kosketti käsivarttani. Käännyin katsomaan. Se oli Clon. Kuinka hän oli tullut niin hiljaa, kuinka kauan hän oli seisonut takanani, sitä en voinut arvata. Mutta hänen silmänsä kiiluvat uhkamielisinä syvissä kuopissaan, ja hän nauroi lihattomilla huulillaan, ja minä vihasin häntä. Päivänvalossa hän muistutti vielä enemmän pääkalloa. Luulin lukevani hänen kasvoistaan, että hän tunsi salaisuuteni, ja jouduin raivoihini hänet nähdessäni.