»Mitä nyt?» ärjäisin kiroten. »Älkää koskeko minuun kuolleenkourallanne!» Hän kumarsi pilkallisen kohteliaasti ja osoitti linnaa kohti.
»Onko pöytä katettu?» kysyin kärsimättömästi ja nielin suuttumukseni.
»Sitäkö tarkoitatte, ihminen?»
Hän nyökkäsi.
»Hyvä», vastasin. »Minä kyllä löydän tien. Menkää!»
Hän vetäytyi takaisin, ja minä astelin auringon hohtaessa ja kukkien tuoksuessa eteenpäin pitkin ruohottuneita teitä sille ovelle, josta olin tullut ulos. Kävelin joutuisasti, mutta hänen varjonsa pysyi vieressäni ja hääti pois ne kummalliset ajatukset, joihin olin antautunut. Hitaasti, mutta varmasti muuttui mielialani aivan toiseksi. Oikeastaan tämä oli vain pieni ja mitätön paikka, ja ne ihmiset, jotka elivät täällä. Minä kohautin olkapäitäni. Ranska, valta, huvi, elämä, kaikki, mikä oli voittamisen ja omistuksen arvoista, oli tuolla suuressa kaupungissa. Poikamainen haaveksija saattoi syöksyä turmioon täällä kuvitelman takia, mutta ei ikinä maailmanmies. Kun astuin huoneeseen, jossa molemmat naiset odottivat minua, olin jo taas melkein kaltaiseni. Ja sattumalta lausuttu sana täydensi nyt muutoksen.
»Clon kykeni siis saamaan tarkoituksensa tajutuksi?» virkkoi nuorempi nainen ystävällisesti, kun asetuin paikalleni..
»Kyllä, mademoiselle», vastasin. Huomasin heidän hymyilevän toisilleen ja jatkoin: »Hän on outo ilmiö. Minua ihmetyttää, että voitte sietää häntä läheisyydessänne.»
»Mies-parka! Tunnetteko hänen tarinansa?» kysyi madame.
»Olen kuullut jotakin», vastasin. »Louis on kertonut minulle…»
»Niin, toisinaan minua värisyttää, kun näen hänet», sanoi madame ääntänsä alentaen. »Hän on kärsinyt niin hirveästi — ja meidän tähtemme. Mutta soisin, että se olisi tapahtunut toisenlaisissa olosuhteissa. Vakoojat ovat välttämättömiä, mutta niiden kanssa ei mielellään ole tekemisissä. Kaikki, mikä vähänkin vivahtaa kavallukseen, on niin kauheata.»