»Pian, Louis!» huudahti mademoiselle. »Hiukan konjakkia, jos sitä on.
Pelkään, että te… olette vielä pahoinvointinen, monsieur.»
»Ei, kiitos», mutisin käheästi ja yritin väkisinkin malttaa mieleni.
»Olen ihan terve. Se oli… vanha haava, joka minua toisinaan vaivaa.»
IV luku
Madame ja mademoiselle
Vilpittömästi puhuen ei minulle vanha haava tehnyt kipeää, vaan madamen sanat, jotka täydensivät, mitä Clonin äkillinen ilmestyminen puutarhassa oli aloittanut, ja ne edistivät melkoisesti paatumistani ja entiselleni pääsemistä. Minä näin katkeruudekseni — minkä kenties olin hetkiseksi unohtanut — kuinka leveä se juopa oli, joka erotti minut noista naisista, kuinka mahdotonta oli, että me voisimme pitkää aikaa ajatella samalla tavalla, kuinka kaukana me olimme toisistamme mielipiteittemme, kokemustemme ja tarkoitusperiemme puolesta. Ja kun mielessäni tein tai kuvittelin tekeväni pilaa heidän korkealentoisista tunteistaan, en vähemmin nauranut sitä typeryyttä, joka oli viehättänyt minut hetkeksikään uneksimaan, että vielä tällä iälläni voisin kääntyä — kääntyä ja panna kaikki peliin mielijohteen, tunteellisten arkailujen, yksinäisen hetken kuvittelujen tähden.
Vähitellen, aterian jatkuessa, Louisin astellessa edestakaisin yli kiilloitetun lattian, kesän viimeisten hyönteisten suristessa uneliaina ulkona ja molempien viehkeiden kasvojen yhäti myhäillessä minulle hämystä — sillä naiset istuivat selin oveen — aloin kuitenkin taas uneksia. Vaivuin jälleen hupsuihin kuvitelmiin, jotka olivat puolittain nautintoa, puolittain kärsimystä. Pelihuoneen hurjat kohtaukset, Zatonin majatalon melu tuntuivat minusta etäisiltä. Vielä miekkailusalin voitotkin kävivät mitättömiksi ja huonoiksi. Ajattelin elämää aivan erillisenä kaikesta tuollaisesta. Tein vertailuja ja kummeksuin, minkätähden lopultakaan punainen kaapu merkitsisi paljoa enempää kuin arkimekko ja yhden päivän kuuluisuus enempää kuin rauha ja turvallisuus.
Elämä Cocheforêtissa oli ainiaan samansuuntaista kun tuona päivällishetkenä. Joka päivä, voin melkein sanoa jokainen ateriain väli, herätti saman aatossarjan. Clon saapuvilla ollessa tai madamen tietämättään lausuessa jonkun julman sanan muistuttamaan minulle, mikä juopa oli välillämme, olin kyllä oma itseni. Mutta muutoin huokui mieleeni kummaa vienoutta tämä rauhallinen ja tuttavallinen elämä, jonka tekivät mahdolliseksi ainoastaan paikan syrjäinen asema ja ne omituiset olosuhteet, joissa nämä naiset elivät. Metsien yksinäisyys, jotka ympäröivät taloa ja ainoastaan siellä täällä päästivät näkyviin kaukaisen vilahduksen lumipeitteisistä huipuista, — kaiken sen puute, mikä oli voinut olla yhdyssiteenä minun ja entisen elämäni välillä, niin että se toisinaan tuntui minusta unelta, — se pitkä taival, joka erotti meidät suuresta maailmasta, — kaikki tämä oli omiaan heikentämään tahdonlujuuttani ja horjuttamaan niitä päämääriä, joiden tähden olin tänne tullut.
Mutta neljäntenä päivänä tuloni jälkeen tapahtui jotakin mikä rikkoi lumouksen. Satuin saapumaan myöhään päivälliselle ja astuin ruokailuhuoneeseen nopeasti, ilman mitään muodollsuuksia, luullen tapaavani madamen ja hänen sisarensa jo pöydässä. Sensijaan havaitsin heidän seisovan avoimen oven vieressä puhelemassa puolikovaa ja kuohuksissaan; Clon ja Louis seisoivat heidän lähellään katseet maahan luotuina ja tyrmistynein kasvoin.
Tämän kaiken ehdin nähdä, mutta sitten sai minun tuloni aikaan äkillisen muutoksen, Clon ja Louis asettuivat kiireesti paikoilleen; madame ja hänen sisarensa istuutuivat pöytään, ja kaikki ponnistivat saadakseen näyttämään siltä kuin ei olisi mitään erityistä ollut tekeillä. Mutta mademoisellen kasvot olivat kalpeat, hänen kätensä vapisivat, ja vaikka madame suuremman hillitsemiskykynsä avulla suoriutui paremmin, näin kuitenkin, ettei hänkään ollut entisellään. Pari kertaa hän puhutteli Louisia ankarasti tai sitten vaipui synkkiin mietteisiin, ja kun hän luuli, etten nähnyt häntä, ilmaisivat hänen kasvonsa ahdistavaa rauhattomuutta.
Kummastelin, mitä tämä kaikki merkitsi, ja tulin vielä enemmän ihmeisiini, kun he molemmat aterian jälkeen kävelivät Clonin kanssa kokonaisen tunnin puutarhassa. Mademoiselle tuli yksinään sisälle tästä keskustelusta, ja minä olin varma, että hän oli itkenyt. Madame ja synkeä portinvartija viipyivät ulkona vielä tuokion, sitten tuli madamekin sisälle ja hävisi.