Clon ei tullut hänen kanssaan, ja kun viittä minuuttia myöhemmin pistäysin puutarhaan, oli Louiskin kadonnut. Talo näytti olevan tyhjillään, lukuunottamatta kahta palvelijatarta, jotka istuivat yläkerran ikkunan ääressä ompelemassa. Ei ainoakaan ääni häirinnyt ehtoopäivän hiljaisuutta sisällä tai ulkona, ja kuitenkin tunsin mielessäni, että tässä hiljaisuudessa tapahtui enemmän kuin päältäpäin näytti. Aloin tulla uteliaaksi ja epäluuloiseksi; hiivin ulos tallitietä pitkin, livahdin metsänreunaa myöten linnan taitse ja saavuin joltisenkin työläästi sillalle, joka johti joen yli ja kylään.
Siellä käännyin ympäri ja silmäilin taloa. Sitten siirryin hiukan sivulle pensastoon ja seisoin siinä katsellen ikkunoihin ja jännittäen ajatuksiani arvoituksen ratkaisuun, ei ollut todennäköistä, että herra de Cocheforêt uudistaisi käyntinsä näin pian, ja sitäpaitsi oli molempien naisten mielenliikutus ilmaissut vain levottomuutta ja surua; siinä ei ollenkaan heijastunut sitä tyytyväisyyttä, jota sellaisen kohtauksen täytyi varkainkin siepattuna ilona ehdottomasti herättää. Luovuin sentähden ensimmäisestä ajatuksestani, että hän oli odottamatta tullut takaisin, ja koetin keksiä muuta ratkaisua.
Mutta sellaista ei ottanut ilmestyäkseen. Ikkunat pysyivät pimeinä kuten ennenkin, ketään ei näkynyt ulkona pengermällä, puutarha oli autio ja eloton. Minun poistumiseni ei ollut, kuten olin melkein odottanut, saattanut salaisuutta ilmi.
Kuitenkin pitkitin vaanimistani, toisinaan noituen omaa alhaisuuttani, mutta hetken jännitys auttoi minua voittamaan sen tunteen. Päätin nyt lähteä kylään katsomaan, oliko siellä mitään tekeillä. Olin kerran käynyt majatalossa, ja minut oli siellä otettu vastaan puolittain jurosti, puolittain kohteliaasti, kuten henkilö, jolla oli pääsy ylhäiseen perheeseen, joten hänelle oli annettava arvoa. Ei voinut näyttää kummalliselta, jos poikkesin sinne jälleen, ja hetkisen mietittyäni ohjasin kulkuni pitkin polkua.
Metsän läpi mennessään se jäi niin syvään varjoon, että aurinko ainoastaan paikka paikoin loi sille täpliä. Silloin tällöin kapusi orava ympäri puunrunkoa tai viiletti yli kuivan lehvistön. Villisika röhki ja penkoi etäämpänä metsässä. Mutta paikka oli hyvin rauhallinen, enkä käsitä, kuinka siellä osuin yllättämään Clonin, hänen ensin keksimättä minua.
Hän käveli pitkin polkua edelläni, silmät maahan tähdättyinä; hän eteni niin verkalleen ja laiha vartalo niin kumarassa, että olisin voinut luulla hänet sairaaksi, ellen olisi nähnyt hänen päänsä säännöllistä liikuntaa oikealta vasemmalle ja huomannut kuinka rivakasti hän tuon tuostakin sohaisi sivulle multakokkareen tai kuivan lehväkimpun. Toisinaan hän kohottausi suoraksi ja katseli epäluuloisesti ympärilleen, mutta nyt olin hiipinyt puunrungon taakse näkymättömiin; ja hetken kuluttua hän rupesi uudestaan askarrukseensa, köyristäysi jos mahdollista vielä syvempään kuin ennen ja tarkasteli maata mitä tyystimmin.
Nyt olin joutunut siihen päätelmään, että hän etsi jonkun jälkiä. Mutta kenen? Siitä minulla ei voinut olla aavistustakaan. Tiesin vain, että salaisuus kävi yhä käsittämättömämmäksi, ja aloin tuntea aseman jännittäväksi. Jos asia ei ollenkaan koskenut Cocheforêtia, niin ei minullakaan luonnollisesti ollut sen kanssa mitään tekemistä, mutta vaikka tuntui uskomattomalta, että hän niin pian olisi tullut takaisin, saattoi hän kuitenkin olla jotenkuten osallisena tässä. Sitäpaitsi tunsin helposti käsitettävää uteliaisuutta. Kun Clon vihdoin joudutti askeleitaan ja läksi kylää kohti, omaksuin minä vuorostani hänen toimensa. Muistuttelin mieleeni kaikkia niitä ohjeita, joita olin kuullut neuvottavan tuollaisesta jälkien etsinnästä, ja terävin katsein tarkastelin pienimpiäkin kuoppia ja maahan tallattuja lehtiä. Mutta turhaan. En päässyt mihinkään lopputulokseen ja viimein suoristausin selkä kivistelevänä ja mitään saavuttamatta.
En sitten mennyt kylään, vaan käännyin takaisin linnaan, missä tapasin madamen kävelemässä edestakaisin puutarhassa. Hän katsahti kiihkeästi minuun päin, kuullessaan askeleeni. Olisinpa suuresti erehtynyt, ellei hän tuntenut itseään pettyneeksi ja odottanut jotakuta muuta tulevaksi. Hän salasi kuitenkin taitavasti nolostuksensa ja otti minut vastaa muutamin luontevin sanoin, mutta hän kääntyi useankin kerran taloon päin meidän puhellessamme ja tuntui koko ajan olevan rauhaton ja varuillaan. Niinpä en kummastunut, kun Clon sitten ilmestyi ovelle ja hän heti jätti minut mennäkseen palvelijan luokse. Tulin vain yhä varmemmaksi siitä, että jotakin kummallista oli tekeillä. Mitä se oli ja koskiko se ollenkaan herra de Cocheforêta, sitä en voinut sanoa. Mutta jotakin merkillistä oli tapahtumassa, ja minä kävin sitä uteliaammaksi, mitä kauemmin seisoin yksinäni.
Madame tuli nyt takaisin ja näytti miettiväiseltä ja hiukan alakuloiselta.
»Se oli Clon, eikö niin?» sanoin, tutkivasti vilkaisten hänen kasvoihinsa.