»Minä hain häntä vähän aikaa sitte, mutta en tavannut», sanoin hetken vaitiolon jälkeen.
»Hän on käynyt kylässä», vastasi madame.
Olisin mielelläni jatkanut asiaa pitemmälle, mutta vaikka hän ei näyttänyt epäilevän minua, en kuitenkaan uskaltanut antautua siihen vaaraan. Koetin sensijaan johtaa häntä toiselle tolalle.
»Neiti de Cocheforêt ei nähtävästi jaksa oikein hyvin tänään?» huomautin.
»Eikö?» vastasi hän välinpitämättömästi. »Niin, nyt kun te sanotte sen, en minäkään luule hänen olevan oikein voimissaan. Hän on usein levoton jonkun tähden, josta me pidämme.»
Viimeiset sanat hän virkkoi hiukan epäröiden ja vilkaisi sen sanottuansa minuun. Me istuimme nyt kivipenkillä talon seinustalla, ja onneksi leikittelin köynnöskasvin oksalla, joka riippui syvälle alas, niin että hän näki kasvoni ainoastaan syrjästä. Sillä siitä olen varma, että ne muuttuivat. Mutta ääntäni pystyin paremmin hallitsemaan ja kiirehdin vastaamaan: »Niin, sen voin arvata», niin viattomaan tapaan kuin mahdollista.
»Mieheni on Bosostissa Espanjassa. Tiedätte kai sen?» virkahti hän hiukan terävästi. Ja hän katsoi minua taasen suoraan kasvoihin.
»Kyllä», vastasin minä ja vapisin.
»Olette kai myös kuullut, että hän… että hän toisinaan tulee yli rajan?» jatkoi hän matalalla äänellä, mutta sen sävy oli omituinen. »Tai jollette ole kuullut sitä, niin arvaatte sen?»
Nyt jouduin kovin hämilleni, ja poskeni kuumenivat. Epätietoisena, minkä verran tietävinäni minun piti esiintyä, turvausin kohteliaisuuteen.