»Minua kummastuttaisi, ellei hän sitä tekisi», vastasin kumartaen, »kun hänellä on niin lähellä peräti houkutteleva aihe tännetuloon, madame.»
Hän henkäisi pitkän, väräjävän huokauksen, luultavasti ajatellessaan puolisonsa vaaroja ja nojautui seinää vasten. Hän ei puhunut enempää, mutta minä kuulin hänen huokaavan vielä kerran. Sitten hän nousi.
»Ehtoopäivät ovat alkaneet käydä kylmiksi», virkkoi hän. »Minä lähden sisälle kuulemaan, kuinka mademoiselle jaksaa. Toisinaan hän ei tule illalliselle. Jos hän ei voi tulla tänä iltana, niin teidän pitänee suoda minullekin poissaoloni anteeksi, herra de Barthe.»
Minä vastasin, kuten sopivaisuus vaati, ja näin hänen menevän sisälle, ja kaiken aikaa kirosin tehtävääni ja sitä halpamaista kehnoa uteliaisuutta, jonka se oli minussa herättänyt voimakkaammaksi kuin ennen. Voi noita naisia, silloin melkein vihasin heitä heidän suoruutensa vuoksi, heidän mielettömän herkkäuskoisuutensa ja yksinkertaisen luottamuksensa tähden, joka teki heistä niin helpon saaliin.
Nom de Dieu! Mitä hän tarkoitti kertoessaan minulle kaiken tämän? Kohdellessaan minua sillä tavoin, tehdessään minut sellaisella menettelyllä aseettomaksi hän käytti etujansa liiallisesti hyväkseen. Se antoi alhaisen, halveksittavan leiman sille tehtävälle, jonka olin ottanut suorittaakseni.
Tämä oli joka tapauksessa kovin kummallista! Mitä saattoikaan herra de Cocheforêt tarkoittaa tulemalla takaisin näin pian, jos hän todella oli täällä? Ja toiselta puolen, jollei hänen odottamaton paluunsa ollut taloa mullistanut, niin mikä sitten olikaan salaisuutena? Kenen jälkiä Clon oli seurannut? Ja mikä oli syynä madamen levottomuuteen? Pian voitti uteliaisuus minut uudelleen, ja kun naiset eivät näyttäytyneet illallispöydässä, oli minulla hyvä tilaisuus antaa aivojeni askarrella, ja tunnin kuluessa ehdin ajatella monen monituisia ratkaisuja salaisuuteen. Mutta mikään niistä ei oikein sopinut, mikään ei selittänyt asiaa uskottavasti.
Väärä hälytys tuotti minulle sinä iltana vielä lisää päänvaivaa. Noin tunnin verran illallisen jälkeen istuin samalla penkillä puutarhassa — minulla oli viitta ylläni ja istuin tupakoimassa — kun madame tuli ulos kuin haamu, näkemättä minua, ja hiipi pimeässä talliin päin. Epäröitsin hetkisen ja sitten seurasin häntä. Hän käveli pitkin tietä Ja kääntyi tallin taakse, enkä vielä nähnyt mitään outoa hänen käytöksessään; mutta sitten ehdittyään vasemman siipirakennuksen taakse hän meni polkua myöten pensaikon läpi takaisin talon itäpuolelle ja tuli siten uudestaan puutarhaan. Senjälkeen hän astui käytävää ylöspäin, meni sisälle salin ovesta ja hävisi, kierrettyään talon ympäri kertaakaan seisahtamatta tai sivulleen vilkaisematta! Myönnän olleeni kovin ihmeissäni. Istuuduin taas penkille, josta olin lähtenyt, ja huomasin päässeeni kerrassaan niukkaan tulokseen. Olin varma siitä, ettei hän ollut vaihtanut sanaakaan kenenkään kanssa. Yhtä varma olin siitä, ettei hän ollut havainnut minun seuranneen häntä. Minkätähden hän oli sitten tehnyt tämän kummallisen kävelyn, yksin ilman suojelijaa, tuntia jälkeen pimeän tulon? Ei yksikään koira ollut haukkunut, ei ainoatakaan ihmisolentoa ollut näkynyt; hän ei ollut edes pysähtynyt kuuntelemaan kuin odottaen tapaavansa jonkun. Tosiaan en voinut käsittää tätä. Enkä päässyt lähemmäksi ratkaisua, vaikka makasin valveilla kokonaisen tunnin pitempään kuin tavallisesti.
Seuraavana päivänä ei kumpainenkaan nainen tullut alakertaan päivälliselle, ja sitten kuulin, että mademoiselle ei voinut oikein hyvin. Yksinäisen aterian jälkeen — nyt kaipasin heitä enemmän kuin olisin luullut — lähdin sentähden mielipaikalleni ja vaivuin mietteisiini.
Päivä oli kaunis ja puutarha miellyttävä. Siinä istuessani ja katsellessani vanhanaikaisia ruoholavoja, hengittäessäni entisten aikojen tuoksua ilmassa ja tummien puurivien rajoittaessa näköalaa kummaltakin puolen, olisin voinut uskoa, etten ollut viipynyt poissa Pariisista kolmea viikkoa, vaan kolme kuukautta. Hiljaisuus verhosi minut, joka taholta. Olisin voinut kuvitella, etten milloinkaan ollut rakastanut mitään muuta. Metsäkyyhkyset kuhertelivat hiljaisuudessa; silloin tällöin kuului närhin kimakka ääni. Kello saattoi olla yhden tienoissa päivällä, ja oli hyvin lämmin. Luullakseni torkahdin.
Äkkiä, kuin unessa, näin Clonin kasvojen kurkistavan minuun salin ovelta. Hän vetäytyi heti takaisin, ja sitten kuulin kuisketta. Ovi pantiin hiljaa kiinni. Kohta oli taas kaikki hiljaista.