Mutta nyt olin täysin valveilla ja ajattelin. Talon asukkaat tahtoivat nähtävästi varmistautua siitä, että minä nukuin ja olin poissa tieltä. Yhtä selvää oli, että minun piti olla saapuvilla. Taipuen kiusaukseen nousin penkiltä, kumarruin eteenpäin, jottei minua voinut nähdä ikkunoista, ja hiivin rakennuksen itäisen pään ohi seinän ja punakataja-aidan välitse. Siellä oli kaikki rauhallista; pidin edelleen tarkoin silmällä ympäristöäni ja menin ympäri talon, samaa tietä, vaikka päinvastaiseen suuntaan, kuin madame oli kävellyt edellisenä iltana, kunnes jouduin tallin taakse. Olin tuskin sekuntia seissyt siinä tähystellen, kun kaksi henkilöä tuli ulos tallirakennuksesta. Ne olivat madame ja portinvartija.

He seisoivat tovin ulkopuolella, katsellen ympärilleen. Sitten madame sanoi jotakin miehelle, ja tämä nyökkäsi vastaukseksi. Madame erosi hänestä, ja mies jäi seisomaan paikalleen, madamen mennessä ruohikon yli kevein askelin, kunnes hävisi puiden sekaan.

Vakuutettuna siitä, että hän oli menossa kohtaamaan miestänsä, jota minun läsnäoloni esti saapumasta linnaan, aavistin nyt, että ratkaiseva hetki oli vihdoinkin tullut, ja kiihdyin askel askeleelta yhä enemmän. Minua inhotti vakoilla madamea; tämä tehtäväni kiusasi ja kuohutti mieltäni. Mutta juuri sentähden, että vihasin sitä, olin innokas suoriutumaan siitä, onnistumaan yrityksessäni, sulkemaan korvani ja poistumaan seudulta. Kun hän sitten saapui pyökkimetsän reunaan ja astui pienelle aukiolle, näyttäen epäröivän, hiivin vielä varovammin eteenpäin. Tämä kaiketi oli kohtauspaikka, ajattelin ja nyt seisahduin ja kurkistin varovasti, nähdäkseni milloin herra de Cocheforêt ilmestyisi tiheiköstä.

Mutta sitä hän ei tehnyt, ja vähitellen kiirehti madame askeleitaan. Hän meni pikku ahon poikki ja siirtyi leveälle sivutielle, joka oli raivattu matalaan ja sankkaan leppä- ja vaivaistammimetsään. Tämä kasvoi niin tiheässä, ja sen seassa versoi niin runsaasti pähkinäpensaita, seljoja ja puksipuita, että oksat loivat miltei läpipääsemättömän kahtatoista jalkaa korkean muurin molemmin puolin tietä.

Nyt en odottanut pitempään. Juoksin niin hiljaa ja kevyesti kuin suinkin pitkin vihreätä käytävää. Aurinko paistoi sinne, puut tukahduttivat tuulen henkäilyn kokonaan ja minua hikoilutti helle ja kiire. Mutta sammal oli pehmeää, maaperä hiukan kaltevaa, ja vähän enemmän kuin minuutin kuluttua olin käytävän päässä. Vähän matkaa käänteestä seisahduin ja katselin varovasti eteenpäin, nähdäkseni minne hän oli mennyt.

Näin edessäni vielä toisen ratsastustien, edellisen kaltaisen, ja madame oli jo edennyt noin sataviisikymmentä askelta sitä myöten viheriäisten pensasaitojen välitse. Seisoin siinä huohottaen ja kirosin metsää, kuumuutta ja madamen varovaisuutta. Me olimme varmasti kävelleet jo lieuen tai vähintään kaksi kolmasosaa lieueta. Kuinka kauas mies tahtoi saadakaan vaimonsa tapaamaan häntä? Minua alkoi suututtaa. Kaikella on rajansa, mutta tämä metsä näytti ulottuvan Espanjaan asti!

Nyt hän taas poikkesi ja katosi, ja minun täytyi uudistaa temppuni. Tällä kertaa luulin varmasti näkeväni jotakin ihan toista. Mutta ei! Taaskin kaivautui vihreä ratsastuskuja metsän uumeniin, pensasseinämien milloin vaalein, milloin tummin värivivahduksin loistellessa aina sen mukaan, missä määrin pähkinäpensaat ja seljat tai orapihlajat, marjakuuset ja puksipuut olivat enemmistönä, mutta aina korkeina, jäykkinä ja läpipääsemättöminä. Noin puolitiessä käytävää näin madamen samoavan eteenpäin tasaisin askelin, ainoana liikkuvana olentona, mitä oli näkyvissä. Ihmettelin, pysähtelin ja hänen kadotessaan seurasin perässä — mutta ainoastaan havaitakseni, että hän oli poikennut toiselle vähän kapeammalle, mutta muutoin samanlaiselle polulle.

Ja sitä menoa jatkui puoli tuntia. Toisinaan kääntyi madame oikealle, toisinaan vasemmalle. Sokkelolla ei näyttänyt olevan loppua. Pari kertaa arvelin, että hän oli kenties eksynyt ja koetti vain löytää takaisin kotiinsa, mutta hänen varma ryhtinsä ja säännölliset askeleensa todistivat toista. Sen myöskin huomasin, että hän harvoin katsoi taaksensa tai sivulleen. Eräällä kohdalla eivät tietä, jota pitkin hän käveli, kattaneet vihreät lehvät, vaan jonkun kiertokasvin hopean valkeat, kiiltävät lehdet, joiden kimmellys etäältä näytti iltahohteessa heijastuvalta vedenkalvolta. Kun hän astui sille taipaleelle, laskevan auringon valaistessa hänen kasvojaan, sai hänen pitkä harmaa hahmonsa puhtauden leiman, joka silmänräpäykseksi hämmästytti minua — hän näytti yliluonnolliselta olennolta. Minä laskettelin pitkiä sadatuksia ja olin katkeroittunut itseäni kohtaan, mutta seuraavassa mutkassa sain palkkioni, Hän ei samonnut enää eteenpäin. Näin hänen pysähtyneen ja istuutuneen kaatuneelle puunrungolle tien viereen.

Seisoin tuokion piiloutuneena ja pidin häntä silmällä, käyden hetki hetkeltä kärsimättömämmäksi. Aloin lopulta johtua kummallisiin ajatuksiin. Vihreät seinämät verhoutuivat hämyyn. Aurinko oli laskemaisillaan; suippo, valkoinen vuorenhuippu, joka usean peninkulman päässä sulkien näköalan tieltä, alkoi punoittaa ja hehkua. Vihdoin, minun jo käytyäni levottomaksi, hän nousi ja jatkoi vaellustaan verkallisemmin askelin. Odotin kuten tavallisesti; kunnes hän oli hävinnyt seuraavan polvekkeen taakse. Sitten kiirehdin hänen jälkeensä, ja kun varovasti käännyin kulmasta — seisoin kasvoista kasvoihin häntä vastassa.

Käsitin silmänräpäyksessä kaikki — että hän oli viekoitellut minut, pettänyt minut, tahallaan toimittanut minut pois. Hänen kasvonsa oli viha vaalentanut, hänen silmänsä leimusivat, ja hänen ruumistaan värisytti mielenkarvaus ja rajaton halveksiminen.