»Mademoiselle on siis…»
»Madame… niin, ja minä olen mademoiselle de Cocheforêt. Ja markiisin sisarena ja kunniallisena naisena minä pyydän että tuttavuutemme on lopussa tästä silmänräpäyksestä alkaen, herraseni. Kun vielä tapaamme — jos koskaan tapaamme, mistä Jumala varjelkoon!» lisäsi hän säkenöivin silmin, »ette rohkene puhutella minua, sillä silloin annan tallirenkien ruoskia teidät. Älkääkä häväiskö taloamme nukkumalla sen katon alla enää ainoatakaan kertaa! Ensi yön saatte viettää majatalossa. Kukaan ei saa sanoa», jatkoi hän ylpeästi, »että Cocheforêtit rankaisevat kavallusta vieraanvaraisuuden epäämisellä ja minä annan käskyn siitä. Mutta huomisaamuna on teidän, lähdettävä takaisin isäntänne luo, suomittu kylänrakki… vakooja, kehno raukka!»
Näin sanoen hän kääntyi poispäin ja meni.
V luku
Hyvitys
Yksin ja raivosta kiehuen! Jos hän olisi vain syytänyt kaikki nämä soimaukset silmilleni sinä hetkenä, jolloin minä olisin saavuttanut voittoni, — jos hän olisi hävinneenä lopuksi sanonut sen, mitä nyt oli sanonut, kun hän itse oli voittanut, niin olisin voinut kestää sen. Jos hän olisi silloin häväissyt minua, niin olisin niellyt häpeän ja antanut hänelle anteeksi. Mutta nyt seisoin lisääntyvässä hämärässä, pimenevien pensasseinämien välissä, pettyneenä, satimeen saatuna ja voitettuna! Naisen nujertamana! Hän oli pannut teräväjärkisyytensä minun oveluuttani vastaan, naisellisen tahdonvoimansa minun kokemustani vastaan, ja hän oli päässyt voitolle. Ja miten hän olikaan nöyryyttänyt minut! Kun ajatuksissani haudoin kaikkea tätä ja myöskin aloin oivaltaa etäisempiäkin seurauksia sekä kuinka täydellisesti hänen menettelytapansa oli tehnyt mahdottomaksi omien suunnitelmieni kehittymisen mihinkään suotuisaan tulokseen, vihasin häntä todella.
Niin kuohuksissani kuin olinkin, olisi minun toki tunnin kuluttua pitänyt olla tyyntynyt. Mutta kun aioin lähteä kotimatkalle, jouduin uudelleen raivoihini, sillä nyt muistin, etten voinut löytää tietä ulos siitä sokkelosta, johon hän oli minut houkutellut; se ja sittemmin sattuneet vastukset pitivät raivoani vireillä. Runsaan tunnin harhailin ympäri metsää; tiesin kyllä, missäpäin kylä oli, mutta en kyennyt tapaamaan suoraa tietä sinne. Aina kun kehnosti onnistuneen yrityksen jälkeen taas seisoin jonkun läpipääsemättömän tiheikön edessä, olin kuulevinani hänen nauravan sen sisältä, ja tämä häpeällinen rangaistus ja se pakko, johon pulmallinen asemani vangitsi raivoni, oli vimmastuttaa minut järjiltäni. Usein kompastelin pimeässä ja nousin noituen; käteni revin orjantappuroihin ja tahrin vaatteeni, joita jo oli niin pahoin pidelty muutamia päiviä takaperin. Lopulta, kun jo olin melkein tyytynyt siihen ajatukseen, että minun täytyi viettää yöni metsässä, sain näkyviini tulia kylästä ja suuntasin kulkuni niitä kohti, vapisten innostuksesta ja vihasta. Muutaman minuutin kuluttua olin kylän raitilla.
Majatalon valot tuikkivat vain pienen matkan päässä minusta, mutta ennen kuin voin näyttäytyä edes siellä, täytyi minun ylpeyteni vaatimuksesta hiukan siistiä pukuani. Niinpä pysähdyin ja aloin raapia ja puistella vaatteitani ja samalla tein kaikkeni omaksuakseni huolettoman sävyn. Sitten menin ovelle ja koputin. Melkein samassa silmänräpäyksessä huusi isännän ääni sisältä: »Astukaa sisään, monsieur!»
Kohotin säppiä ja astuin tupaan. Mies oli yksinään; hän istui kumartuneena tulen yli ja lämmitteli käsiään. Rautainen pata porisi hiilloksella. Minun tullessani hän nosti kantta ja kurkisti pataan. Sitten hän vilkaisi minuun olkansa yli.
»Odotitte minua?» sanoin uhkamielisesti, mennessäni lieden ääreen ja nostaessani toisen märän saappaani halkojen päälle.