»Oletteko lopettanut?» kysyi hän.
Pian nousin välittämättä vastata hänelle, menin lieden luo ja vedin likomärät saappaat jalastani. Hän vei heti leivän ja viinin kaappiin, tuli sitten takaisin noutamaan lautasta, jota olin käyttänyt, otti sen, avasi huoneen takaoven, meni ulos ja jätti sen longalleen. Ovesta tullut veto liehutteli lampun liekkiä ja teki likaisen, pimeän huoneen yhä kolkomman näköiseksi. Nousin suutuksissani ja menin ovelle lyödäkseni sen kiinni.
Mutta sinne tullessani näin oven raosta jotakin, mikä sai käteni pysähtymään. Ovi vei komeroon, jossa emännän oli tapana pestä astioita ja toimittaa muita sellaisia askareita. Sentähden hämmästyin hiukan, kun huomasin, että siellä oli valoa näin myöhään illalla, ja vielä enemmän tulin ihmeisiini nähdessäni, mitä hän teki.
Hän istui multapermannolla kynttilänpätkä edessään, ja molemmin puolin oli ladottu korkeaksi kasaksi kaikenlaista kamaa. Näkyviini osuessaan hän erotteli ja nosteli toisesta; läjästä toiseen kaikenlaisia likaisia, inhoittavia roskia, puisteli ja tarkasteli jok'ainoaa rippua erikseen ennen kuin laski sen kädestään, otti pinosta toisen ja menetteli sen kanssa samaten, tehden kaikki niin tarkalleen ja varovasti, näköjään niin kärsivällisen väsymättömänä, että jäin siihen seisomaan ihan kummissani. Toisia esineitä — ryysyjä — hän piteli valoa vasten, toisia puristeli sormiensa välissä, toisia taasen repi pieniksi palasiksi. Ja koko ajan seisoi hänen miehensä innokkaasti katsellen, lautanen yhä kädessään, niinkuin olisi emännän omituinen homma suuresti kiinnittänyt hänen mieltänsä.
Minäkin seisoin katselijana, ehkä puoli minuuttia; sitten osui mies vilkaisemaan ovelle, ja hänen silmänsä kohtasivat minun katseeni. Hän hätkähti, mutisi jotakin vaimolleen, ja nopeana kuin ajatus hän potkaisi kynttilän kumoon, niin että komero tuli pilkkosen pimeäksi. Minä noiduin hävytöntä lurjusta ja menin nauraen takaisin tulen ääreen. Tuossa tuokiossa hän säntäsi perässäni, kasvot raivosta tulipunaisina.
»Ventre-saint-gris!» kirosi hän ja tunkeusi ihan lähelle minua. »Enkö minä ole isäntä omassa talossani?»
»Kyllä minun puolestani», vastasin kylmäkiskoisesti, olkapäitäni kohauttaen. »Ja jos vaimoanne miellyttää penkoa roskia ja ryysyjä tähän aikaan illasta, niin se on oma asianne.»
»Kirottu vakooja!» karjui hän kuohuen vimmoissaan.
Minä olin oikeastaan hyvinkin kiukuissani, mutta kun en olisi mitään hyötynyt riitelemisestä tuon roikaleen kanssa käskin hänen aivan lyhyesti pitää huolta tehtävistään.
»Valtiattarenne on antanut teille määräyksiä», sanoin halveksivasti.
»Totelkaa niitä.»