Hän sylkäisi lattialle, mutta tyyntyi sentään tuntuvasti.
»Olette oikeassa», vastasi hän yrmeästi. »Samapa tuo, koska teidän on lähdettävä täältä kello kuuden aikaan aamulla. Ne ovat lähettäneet tänne hevosenne, ja tavaranne ovat ylisillä.»
»Siinä tapauksessa menen sinne», vastasin. »En ollenkaan kärky seuraanne. Antakaa minulle kynttilä.»
Hän totteli vastahakoisesti, ja hyvillä mielin käänsin hänelle selkäni. Mutta ylös tikkaita kiivetessäni en voinut olla kummastelematta, mitä hänen vaimonsa puuhasikaan, koska mies niin vimmastui siitä, että olin joutunut näkijäksi. Isäntä ei ollut vieläkään ehtinyt oikein tyyntyä. Hän syyti haukkumasanoja perääni, ja kun hän ei minun poistuttuani voinut muulla tavoin purkaa kiukkuaan, huusi hän minulle katon läpi, että minun tuli olla valmiina kello kuusi, ja muita häpeämättömyyksiä, joista ei tullut loppua ennen kuin hän oli huutanut itsensä väsyksiin.
Nähdessäni tavarani, jotka muutama tunti sitten olin jättänyt linnaan, nyt hajalleen heitettyinä ullakkokammion lattialle, oli suuttumukseni herätä uudelleen. Mutta toisaalta olin näännyksiin asti väsynyt. Illan nöyryytykset ja vastukset olivat minut niin masentaneet, että pari sadatusta mutistuani aloin sulloa satulareppujani kuntoon. Kostaa kyllä tahdoin, mutta miten ja milloin, sen suunnitelman päätin jättää aamuun. Nyt en jaksanut ajatella, mitä tapahtuisi jälkeen kello kuuden, ja korkeintaan kaipasin, että minulla olisi ollut tilkka armagnacia, jonka olin tuhlannut mokomillekin rihkamakauppiaille alhaalla keittiössä. Se olisi nyt tehnyt minulle hyvää.
Olin vaivaloisesti saanut ensimmäisen satulalaukun täytetyksi ja sullonut melkein valmiiksi toisenkin, kun löysin jotakin, mikä riehaannutti minut kuin pahanhengen villitsemäksi — sen pienen vaaleankeltaisen maustekotelon nimittäin, jonka mademoiselle oli pudottanut ensimmäisenä yönä nähdessäni hänet majatalon ulkopuolella ja jonka olin silloin ottanut talteen. Sen koommin en ollut sitä nähnyt ja olin melkein unohtanutkin sen. Kun nyt taivutin laskoksille toisia liivejäni, joita silloin olin käyttänyt, putosi se taskusta.
Sen näkeminen muistutti mieleeni kaikki: tuon yön, mademoisellen kasvot lyhdyn valossa, omat kavalat suunnitelmani ja niiden lopun, ja lapsellisen raivokohtauksen valtaamana — kauan tukahdutettu suuttumukseni siinä purkautui — otin maustekotelon lattialta, revin sen ja heitin palaset pois. Hienoa, hyvältä tuoksuvaa jauhetta pölysi pilvenä ympärilläni, ja samalla kertaa putosi joitakin tukevampia siruja helähdellen lattiapalkeille. Kumarruin katsomaan, mitä ne olivat — kenties jo kaduin äkkipikaisuuttani — mutta ensimmältä en voinut nähdä mitään. Lattia oli likainen ja vastenmielinen ja valaistus huono.
Mutta toisinaan on ihminen itsepintainen pikkuseikoissa; niinpä siirsin kynttilänpätkän lähemmäksi. Silloin huomasin valopilkun, jotakin säihkyvää, mikä silmänräpäykseksi välähti lian ja roskain seasta lattialla. Seuraavassa hetkessä se oli poissa, mutta olinhan kuitenkin nähnyt sen. Jännitin katsettani ja siirsin kynttilää, ja nyt kimmelsi taas, tällä kertaa toisesta paikasta. Hyvin kummastuneena laskeuduin polvilleni, ja pian löysin pienen kristallisirun. Aivan sen vieressä oli toinen… ja tuolla vielä yksi… kaikki olivat jotensakin herneen kokoisia. Minä korjasin kaikki kolme ja nousin pystyyn, pidellen kynttilää toisessa ja kristalleja toisessa kädessäni.
Ne olivat timantteja! Kallisarvoisia timantteja! Sen käsitin heti. Kun liikutin kynttilänpätkää edestakaisin niiden ylitse ja näin tulen kipinöivän ja välähtelevän niiden sisässä, tiesin piteleväni aarretta, jolla olisin voinut ostaa tämän rappeutuneen majatalon ja sen sisällön kymmeneen kertaan! Ne olivat timantteja! Jalokiviä, niin kauniita ja niin harvinaisen puhtaita — sen verran osasin arvostella jalokiviä — että käteni vapisivat, otsani kävi kuumaksi ja sydämeni tykki voimakkaasti. Hetkiseksi luulin näkeväni unta tai mielikuvitukseni kujeilevan minulle; suljin silmäni ja avasin ne vasta tovin kuluttua. Mutta niin tehtyäni ne olivat yhä siinä, kovina, todellisina, särmikkäiksi hiottuina. Vihdoinkin varmistuneena, puolittain iloissani ja puolittain pelästyksissäni, puristin ne kouraani, hiivin varpaillani ullakon laskuluukulle, nostin satulani sitä vasten, asetin satulareput eteen ja levitin viittani koko röykkiön yli, sydämeni rajusti jyskyttäessä kaiken aikaa.
Sitten hiivin takaisin, otin kynttilän ja aloin etsiä lattialta, kärsivällisesti, tuuma tuumalta, paljain jaloin, sillä vähäisinkin hisahdus sai minut vapisemaan ryömiessäni edestakaisin kitisevillä palkeilla. Koskaan ei ole mikään vaaniminen onnistunut paremmin. Maustekotelon palasista löysin kuusi pienempää timanttia ja pari rubiinia. Kahdeksan isoa timanttia löysin lattialta. Kaikkein isoin ja viimeiseksi löytynyt oli lentänyt kauas seinän vierelle perimmäiseen loukkoon. Kesti kokonaisen tunnin ennenkuin löysin sen, ja sitten konttasin vielä tunnin ympäri lattiaa, pitkittäen etsiskelyäni. Lopulta varmana siitä, että olin kaikki löytänyt, heittäysin satulani päälle laskuluukulle istumaan ja satulalaukusta ottamani vahakynttilän viimeisessä lepattavassa valossa istuin ihailemassa aarrettani, jollaisen olisi voinut kuvitella Golkondan satumaasta saaduksi.