Valon sammuminen lopetti ihasteluni. Kun istuin pimeässä pidellen noita kalliita kiviä, oli ensimmäisenä ajatuksenani, miten voisin säilyttää niitä turvallisesti; aluksi kätkin ne saappaani sisustuksen väliin. Toisena ajatuksenani oli kysymys, kuinka ne olivat joutuneet hyvälle tuoksuvaan jauheeseen mademoiselle de Cocheforêtin maustekoteloon.
Minuutin mietintä johti minut hyvin lähelle arvoituksen ratkaisua ja valaisi samalla monta hämärää seikkaa. Mitä Clon oli etsinyt polulta linnan ja kylän väliltä, mitä majatalon emäntä oli hakenut rikkojen seasta, sen tiesin nyt — maustekoteloa luonnollisesti. Tiesinpä myöskin, mikä oli aiheuttanut sen äkillisen levottomuuden, joka oli herättänyt huomiotani linnassa — tämän maustekotelon menetys.
Siinä seisoin hiljaa hetkisen. Mutta aste asteelta selkeni minulle kaikki kuin päivä. Mieleeni välähti, kuinka jalokivet olivat joutuneet maustekoteloon; minulle selvisi, että mademoiselle ei ollut niitä kadottanut, vaan herra de Cocheforét. Viimeiseksi arvaamani seikka tuntui minusta niin tärkeältä, että aloin äänettömänä kävellä edestakaisin huoneessa, sillä nyt olin niin kiihdyksissäni, etten voinut pysyä alallani.
Mutta laskelmani eivät pysähtyneet siihen. Pian arvasin, että siinä olivat perhejalokivet, talon viimeinen aarre, ja että herra de Cocheforêt, nähdessäni hänet majatalon luona, oli matkalla viemään niitä pois maasta, joko estääkseen hallitusta ottamasta niitä takavarikkoon tai hankkiakseen rahoja niiden myynnillä — rahoja, jotka käytettäisiin johonkin viimeiseen epätoivoiseen yritykseen. Pariin kolmeen päivään Cocheforêtista lähdettyään hän ei ollut huomannut niiden häviämistä, sillä vuoriteitten vaarat olivat askarruttaneet hänen ajatuksiaan. Sitten hän oli kaivannut kallisarvoista maustekoteloa ja heti kääntynyt samaa tietä takaisin.
Mitä enemmän ajattelin eri asianhaaroja, sitä varmemmaksi pääsin siitä, että olin tavannut oikean ratkaisun, ja koko yön valvoin pimeässä pohtien, mitä minun piti tehdä. Jalokiviä ei voinut irrallisina ollen milloinkaan tuntea; kukaan ei voinut vaatia niitä. Se tapa, kuinka ne olivat minun käsiini joutuneet, ei voinut milloinkaan tulla ilmi. Ne olivat minun… minun… minä saatoin menetellä niiden kanssa miten tahdoin. Viisitoistatuhatta kultarahaa, kenties kaksikymmentätuhatta, ja minun piti matkustaa kello kuudelta aamulla, tahdoin tai en! Voisin matkustaa Espanjaan, jalokivet taskussani. Mikä estäisi?
Myönnän olleeni kiusauksessa. Ja jalokivet olivat todellakin niin ihmeen kauniita, että varmaankin moni minua rehellisempikin mies olisi myynyt autuutensa niiden vuoksi. Mutta Beraultko uhraisi kunniansa? Ei. Kiusausta tunnustan tunteneeni, mutta en pitkää aikaa. Miehen voi välttämättömyys pakottaa elämään noppapelillä, saattaapa häntä nainen nimitellä vakoojaksi ja konnaksi, hänen kuitenkaan rupeamatta varkaaksi! Kiusaus meni pian ohi, sen tahdon sanoa kunniakseni, ja sitten aloin miettiä jos jotakin suunnitelmaa käyttääkseni jalokiviä hyödykseni. Kerran juolahti mieleeni luovuttaa ne kardinaalille ja ostaa niillä armahdukseni tai sitten käyttää niitä satimena Cocheforêtin pyydystykseen, tai… ja viiden aikaan aamulla, istuessani kurjalla vuoteellani ja ensimmäisen aamunsarastuksen hiipiessä verkalleen hämähäkinverkkojen ja heinätukkojen puolittain sulkemasta ikkunaluukusta, selvisi minulle oikea suunnitelma, paras kaikista —se suunnitelma, jonka panin täytäntöön.
Mademoiselle oli kerskunut voittaneensa minut, pöyhkeillyt terävänäköisyydestään, oveluudestaan ja minun typeryydestäni. Hän oli uhannut ruoskittaa minut tallirengeillään. Hän oli kohdellut minua kuin koiraa. No hyvä, nyt saisimme nähdä, kumpi meistä oli nokkelampi ja kumpi saisi kurituksen.
Mutta pääasiallisena ehtona suunnitelmani toteutumiselle oli saada puhelu hänen kanssaan; sitten voisin itse uuden aseeni avulla suorittaa lopun. Mutta se oli tuiki välttämätöntä, ja käsittäen siinä kohtaavani suuria vastuksia, päätin mennä alas kuin mukautuneena matkustamaan pois; ollen menevinäni satuloimaan hevostani aioin hiipiä tieheni jalkaisin ja asettua väijyksiin linnan lähettyville, kunnes näkisin hänen tulevan ulos. Tai jollen voisi toteuttaa hankettani sillä tavoin — joko isännän valppauden tähden tai jostakin muusta syystä — oli tehtäväni joka tapauksessa helppo. Saatoin ratsastaa pois ja penikulman verran edettyäni sitoa hevoseni metsään ja palata puusillalle. Sieltä saatoin pitää silmällä puutarhaa ja rakennuksen julkipuolta, kunnes sattuma soisi minulle haluamani tilaisuuden.
Minulla kuvastui siis tie selvänä edessäni, ja kun isäntä huusi minua töykeästi ja muistutti, että aika oli lähteä matkalle ja että kello oli kuusi, oli minulla vastaus valmiina. Huusin äreästi olevani tulossa, ja tarpeellisen viivyttelyn jälkeen otin satulani ja molemmat laukkuni ja menin alas.
Kylmässä aamuvalaistuksessa näytti majatalon tupa vielä sauhuttuneemmalta, likaisemmalta ja kurjemmalta kuin viimeksi. Emäntää ei näkynyt. Tulta ei ollut sytytetty. Tarjolla ei ollut lainkaan ruokaa, ei edes lähtöryyppyä tai lautasellista puuroa virkistykseksi.