Kun katselin ympärilleni, en tuntenut muuta hajua kuin yöllä palaneen lampun käryä ja murisin:
»Aiotteko lähettää minut taipaleelle nälkäisenä?» Tekeydyin huonommalle tuulelle kuin todella olinkaan.
Isäntä seisoi ikkunan ääressä kumartuneena kovettuneiden ja halkeilleiden saappaiden yli, joita hän hieroskeli ihralla.
»Mademoiselle ei puhunut mitään aamiaisesta», vastasi hän ilkeästi irvistäen.
»No niin, samapa tuo», huomautin ylimielisesti. »Olenhan kahdeltatoista
Auchissa.»
»Se voi olla mahdollista», vastasi hän, taaskin virnistäen.
En ymmärtänyt hänen vihjaustaan, mutta minulla oli muuta ajattelemista; avasin oven ja menin ulos, lähteäkseni talliin. Mutta silloin käsitin silmänräpäyksessä. Kylmä, kostean metsäntuoksun kyllästyttämä ilma tuulahti vastaani ja tunkeutui luihin ja ytimiin; mutta se ei ollut minua niin hätkähdyttänyt. Oven ulkopuolella tiellä istui kaksi miestä hevosen selässä. Toinen oli Clon. Toinen, joka pidätti irtoratsua — minun hevostani — ohjaksista, oli eräs mies, jonka olin nähnyt majatalossa, karkeatekoinen, pörrötukkainen, päivänpaahtama roikale. Molemmat olivat aseistettuja, ja Clonilla oli pitkävartiset saappaat. Hänen toverinsa oli ilman jalkineita, ruosteinen kannus kiinnitettynä toiseen kantapäähän.
Heti kun näin heidät, tunsin varmaa vaaranuhkaa, joka sai minut säpsähtämään. Mutta en puhunut heidän kanssaan. Menin takaisin sisälle ja suljin oven perässäni. Isäntä veti saappaita jalkaansa.
»Mitä tämä merkitsee?» kysyin käheästi ja aavistin selvästi, mitä oli tulossa. »Mitä varten ovat nuo miehet täällä?»
»Käskystä», vastasi hän lyhyeen.