»Kenen käskystä?»
»Kenen?» kertasi hän vihaisesti. »Se on minun asiani, monsieur. Se riittää tiedoksenne, että me aiomme saattaa teitä tältä paikkakunnalta sinne, missä ette voi tehdä mitään vahinkoa.»
»Mutta jos minä en seuraa teitä?» huudahdin.
»Monsieur tulee kyllä mukaan», vastasi hän kylmäkiskoisesti. »Kylässä ei ole tänään mitään vieraita», jatkoi hän merkitsevästi hymyillen.
»Aiotteko murhata minut?» kysyin raivostuneena.
Mutta suuttumukseeni liittyi vielä jotakin muuta — en tahdo sanoa sitä peloksi, sillä urhoollinen ei milloinkaan pelkää — mutta jotakin sellaista se oli. Koko ikäni olin ollut tekemisissä pukarien kanssa, mutta noissa kolmessa miehessä ilmeni sellaista uhkaavaa yrmeyttä, joka säikytti minua. Kun ajattelin, mitä pimeitä polkuja, ahtaita solia ja rotkoja meidän täytyi kulkea, minkä tien hyvänsä valitsimmekaan, värisytti minua.
»Murhatako teidät, monsieur?» vastasi hän välinpitämättömästi. »Sitähän ei tiedä niin tarkalleen sanoa. Mutta yksi asia on varma», jatkoi hän ja kosketti ilkkuvan näköisenä muskettia, jonka oli noutanut ja asettanut tuolia vasten minun seistessäni ovensuussa, »jos teette pienintäkään vastarintaa, niin osaamme kyllä suoriutua siitä sekä täällä että taipaleella.»
Minä hengähdin pitkään, ja uhkaava vaara antoi minulle takaisin mielenlujuuteni. Muutin sävyni ja puhkesin pilkallisesti nauramaan.
»Vai niin, sekö on suunnitelmanne?» sanoin minä. »No niin, mitä pikemmin lähdemme matkalle, sitä parempi, ja mitä aikaisemmin pääsemme Auchiin ja saan kääntää selkäni teille, sitä tyytyväisemmäksi tulen.»
Hän nousi heti.