»Lähtekäämme sitten», sanoi hän. »Olkaa hyvä ja menkää edellä.»
En voinut tukehduttaa väristystä. Hänen äkillinen kohteliaisuutensa teki minut levottomammaksi kuin hänen uhkauksensa. Tunsinhan tämän miehen ja hänen tapansa ja olin varma siitä, ettei tämä ennustanut minulle mitään hyvää.
Mutta minulla ei ollut pistoolia, ainoastaan miekkani ja veitseni, ja tiesin vastarinnan tällaisissa olosuhteissa aivan hyödyttömäksi. Astuin sentähden huolettoman näköisenä ulos, ja isäntä kantoi perässäni satulaani ja tavaroitani.
Katu oli tyhjillään, lukuunottamatta noita kahta odottavaa ratsastajaa, jotka istuivat satulassaan ja katselivat tuimasti eteensä. Aurinko ei ollut vielä noussut, ja ilma oli raa'an kylmä. Taivas oli harmaa ja pilvinen. Ajatukseni palasivat siihen aamuun, jona olin löytänyt maustekotelon juuri tältä paikalta, melkein samaan aikaan, ja silmänräpäykseksi lämpenin muistaessani pikku kääröä, joka minulla oli saappaassani. Mutta isännän tylyys, hänen molempien toveriensa kolkko äänettömyys ja heidän itsepintainen tuijotuksensa syrjään minusta jäähdytti minut pian. Hetkiseksi tunsin melkein vastustamatonta kiusausta kieltäytyä nousemasta ratsaille ja lähtemästä taipaleelle, mutta kun käsitin mielettömäksi sellaisen käytöksen, joka arvattavasti olisi antanut miehille heidän toivomansa tilaisuuden, hillitsin tämän haluni ja astuin hitaasti hevoseni luo.
»Minua ihmetyttää, että te ette vaadi minulta miekkaani», sanoin purevasti, heittäytyessäni satulaan.
»Me emme pelkää sitä», vastaa majatalon isäntä. »Saatte pitää sen —toistaiseksi.»
Siihen en vastannut — mitä olisinkaan sanonut?
Sitten ratsastimme verkkaan, niin että kului puoli tuntia ennen kuin pääsimme metsän reunaan, mistä olin ensi kerran nähnyt Cocheforêtin. Vaivaistammistoon, josta olin katsellut alas laaksoon, pysähdyimme lepuuttamaan ratsujamme, ja helppo on arvata, kuinka kummallisin ajatuksin nyt katselin tuota maisemaa. Mutta minä en saanut pitkäksi aikaa antautua muistojeni ja tunteitteni valtaan. Äkäinen käskysana, ja me läksimme taas liikkeelle.
Noin neljännespenikulman päässä kääntyi sitten tie Auchiin, alas laaksoon. Kun olimme jo puolivälissä tätä rinnettä, ojensi majatalon isäntä äkkiä kätensä ja tarttui hevoseni ohjaksiin. »Tätä tietä», sanoi hän.
Huomasin hänen tahtovan pakottaa minua poikkeamaan syrjätielle, joka kääntyi lounaaseen — kapealle polulle, jota oli vaikea erottaa. Ilmeisesti käytettiin sitä harvoin; siellä täällä sen melkein tukkivat puiden ulkonevat oksat. Enkä tiennyt, mihin se johti. Pidätin siis hevoseni.