VI luku
Pic du Midin kupeella
Se siis oli heidän suunnitelmansa. Kahden tai kolmen tunnin matkan päässä kohosi etelässä pitkä, valkoinen, kimmeltävä vuoriseinä tummien metsien yläpuolella idästä länteen levittäytyen. Sen takana oli Espanja. Kerran yli rajan mentyäni voitiin minut, jollei minulle mitään pahempaa tapahtunut, pidättää sotavankina, sillä me olimme nyt käymässä sotaa Espanjaa vastaan Italian liittolaisina. Tai myöskin voitiin minut luovuttaa jollekin tuollaiselle hurjalle joukkueelle, joka puolittain salakuljettajina, puolittain rosvoina piti hallussaan vuorensolia, taikka pahimmassa tapauksessa jättää ranskalaisille pakolaisille, joista jotkut varmasti tuntisivat minut ja lähettäisivät minut ijäisyyteen.
»Espanjaan on pitkä matka», mutisin vastaukseksi enkä voinut olla katsahtamatta Clonin käsiin, jotka hypistelivät pistooliparia.
»Pidätte kai toista tietä vielä pitempänä», huomautti isäntä tuimasti.
»Mutta valitkaa nyt ja pitäkää kiirettä.»
Heitä oli kolme yhtä vastaan, ja heillä oli ampuma-aseita. Minulla ei oikeastaan ollut valitsemisen varaa.
»No olkoon, hätä ei lue lakia», huudahdin sitten ja olin alistuvinani kohtalooni.
Miehet nyökkäsivät kuin tahtoen sanoa, että he olivat ennakolta tienneet ratkaisun. Isäntä hellitti ohjakseni, ja seuraavassa hetkessä ratsastimme kapeaa polkua vuoriseudulle päin.
Yhdessä suhteessa tunsin itseni nyt rauhallisemmaksi. Miehet olivat rehellisiä minua kohtaan, joten minun ei tarvinnut enää pelätä saavani pistoolinluotia selkääni ensimmäisessä sopivassa solassa. Sikäli saatoin olla huoletta.
Toisten haastellessa hiljaiseen tapaansa tai toisinaan virnistellessä minulle, tähystelin tummia metsiä hajamielisin silmäyksin. Punainen orava, joka kiiti ylös puunrunkoa, säikähtäneet metsäsiat, jotka röhkien juoksivat karkuun terhojensa äärestä, yksinäinen ratsastaja, joka tuli vastaamme hampaisiin asti aseistettuna ja suuntasi matkansa pohjoiseen päin, kuiskailtuaan isännän kanssa — kaikki tämä pisti silmääni. Mutta ajatuksen eivät liikkuneet niissä. Ne hapuilivat ja harhailivat ympäri kuin ahdistetut rotat pääsyaukkoa etsimässä. Sillä aika kului. Mäenrinteet kävivät ratsastaessamme yhä jyrkemmiksi. Pian tulimme notkoon, jonka suunta oli etelää kohti, ja aloimme ratsastaa sitä ylöspäin; useaan kertaan menimme kiemurtelevan vuoripuron poikki. Lumihuiput alkoivat kätkeytyä kallionkielekkeiden korkean muurin taakse, joka riippui ylitsemme, ja toisinaan emme voineet edessä ja takana päin nähdä muuta kuin laaksomme metsäiset seinämät, jotka nousivat kohtisuorina ja vihreinä tuhannen jalan korkeuteen molemmin puolin; harmaita vierinkiviä, puolittain sanajalkain ja murattien piilossa, pisti esille siellä täällä leppien ja petäjien välistä.