Se oli karu ja synkkä näköala nytkin, vaikka keskipäivän aurinko heloitti virtaavaan veteen ja pusersi tuoksua kuusista, mutta vielä pahempaa tiesin olevan edessäni ja aprikoitsin epätoivoisesti jotakin juonta, jolla voisin edes erottaa seuralaiseni toisistaan. Kolme oli liikaa; yhdestä saatoin kyllä suoriutua. Kun olin vaivannut aivojani kokonaisen tunnin ja melkein päättänyt tehdä äkillisen rynnäkön noita kolmea vastaan — viimeisenä hurjana yrityksenä —, johtui lopulta mieleeni muuan aatos, sekin vaarallinen ja melkein epätoivoinen, mutta se näytti mielestäni kuitenkin hyvin lupaavalta. Se johtui siitä, että käteni, kun pidin sitä taskussani, sattui koskettamaan vaaleankeltaisen maustekotelon palasia, jotka olin ilman mitään erityistä tarkoitusta sullonut taskuuni. Eilen olin repinyt sen neljään osaan, kulmista poikki. Hypistellen niitä koneellisesti osui sormeni yhteen kulmaan kuin hansikkaaseen ja toinen sormi toiseen. Ja silloin välähti mieleeni juoni.
Mutta ennen kuin voin panna sitä täytäntöön täytyi minun odottaa, kunnes pysähdyimme antaaksemme väsyneiden hevostemme haukata ruohoa; sen lepotovin otimme kahdentoista aikaan päivällä laakson ylärajalla. Käydessäni purolla juomassa onnistui minun vaivihkaa poimia kourallinen piikiviä, jotka sulloin saman taskuun, missä kankaanpalat olivat. Noustuani taas ratsaille pistin huolellisesti kiven isoimpaan kankaankulmaan ja olin valmis tekemään kokeen.
Majatalon isäntä ratsasti vasemmalla jonkun verran edelläni, toiset kaksi moukkaa takanani. Tien laatu suosi tässä aikeitani, sillä laakso oli karun ylänkömaan viemäriuomana alempien kunnaiden ja itse vuorenjuuren välissä avartunut leveäksi ja laakeaksi. Siellä ei ollut ollenkaan puita, ja tie oli pelkkä karjapolku, joka kasvoi lyhyttä, kuivaa ruohoa, ja se kulki vuoroin kumpaisellakin puolen puroa.
Odotin, kunnes vierelläni ratsastava heittiö kääntyi puhuttelemaan takana tulevia miehiä. Kun hän teki sen ja käänsi pois silmänsä, otin salaa silkkipalan, johon olin kietonut piikiven, tähtäsin tarkkaan ja sinkautin sen eteenpäin niin lujasti kuin voin peukalon ja etusormen avulla. Tarkoituksenani oli, että sen piti pudota muutaman askeleen päähän eteemme tielle, josta sen olisi voinut nähdä. Mutta valitettavasti ei toiveeni toteutunut. Ratkaisevalla hetkellä kompastui hevoseni; niinpä tulin heittäneeksi silkkipalan viistoon, kivi lensi ulos, ja kankaanpala liehui oikean jalustimeni alapuolella olevaan pensaaseen — häviten sinne.
Se oli minulle katkera pettymys, sillä sama tapaus saattoi uudistua, ja nyt minulla oli ainoastaan kolme palaa jäljellä. Mutta onni suosi minua, sillä naapurini joutui kiivaaseen väittelyyn takkutukkaisen kanssa muutamista eläimistä, joita tuli näkyviin kaukaisella selänteellä; niitä hän väitti vuorikauriiksi, toisen vakuuttaessa, että ne olivat tavallisia vuohia. Hän ratsasti sen johdosta yhä kasvot käännettyinä pois minusta, ja minä sain tilaisuuden pistää kiven toiseen kankaankulmaan. Alensin käteni reiteni kohdalle, tähtäsin ja heitin.
Tällä kertaa oli sormeni pidellyt pikku heittoesinettä ihan oikealta kohdalta, ja se putosi keskelle tietä kymmenen askeleen päähän meistä. Juuri kun näin sen putoavan, potkaisin naapurini hevosta kylkeen; se hätkähti, ja ratsastaja kääntyi raivoissaan, sivaltaen elukkaa ratsupiiskallaan. Mutta seuraavassa hetkessä hän pidätti hevosen, niin että se pysähtyi äkkiä, ja tuijotti keltaiseen silkinpalaan kasvot tulipunaisina ja suu ammollaan.
»Mikä nyt on?» sanoin minä ja tuijotin häneen vuorostani. »Mikä hätänä?»
»Mikäkö on hätänä?» huudahti hän.
Mutta Clonin mielenliikutus oli vielä kiihkeämpi. Tuskin oli mykkä saanut näkyviinsä, mikä niin suuresti oli herättänyt toverin huomiota, kun hän päästi kamalan, luonnottoman mylvähdyksen, syöksyi alas hevosen selästä enemmän eläimen kuin ihmisen tavoin ja heittäytyi rähmälleen kallisarvoisen kangaslapun päälle.
Majatalon isäntä ei tullut paljoa myöhempään. Silmänräpäyksessä tuiskahti hänkin tielle ja tarkasteli löytöä, ja ensi hetkellä luulin heidän joutuvan siitä tappeluun. Mutta vaikka heidän kateutensa oli silmäänpistävä, laimeni heidän intonsa kuitenkin hiukan, kun he huomasivat kangaspalan tyhjäksi, sillä piikivi oli onneksi pudonnut pois. He olivat kumminkin niin kuohuksissaan, että heitä oli hyvin omituista katsella. He tutkivat maaperää löytöpaikalta, repivät ruohoa ja multaa seuloakseen sormiensa välitse; he juoksentelivat edestakaisin kuin jäljiltä eksyneet vainukoirat, vilkuivat toisiinsa ja tulivat aina lähtökohtaansa. Kateellisena ei kumpainenkaan tahtonut antaa toisen olla siinä yksinään.