Takkutukkainen ja minä istuimme hevostemme selässä ja katselimme näytelmää: hän ihmeissään ja minä kummastusta teeskennellen. Noiden kahden etsiessä joka paikasta tieltä, vetäydyimme me hiukan syrjään, jättääksemme heille tilaa; ja nyt, kun kaikkien kasvot olivat kääntyneet poispäin minusta, annoin toisen tilkun pudota orjantappurapensaaseen. Takkutukkainen löysi sen sieltä tovin kuluttua ja antoi sen Clonille, ja kun en ollut vielä herättänyt mitään epäluuloa, uskalsin sitten itse löytää kolmannen ja viimeisen. En ottanut sitä ylös, vaan huusin majatalon isäntää, ja hän säntäsi siihen käsiksi kuin haukka kananpoikaseen.

He haeskelivat neljättä palaa, mutta luonnollisesti turhaan, ja lopulta he luopuivat etsiskelystään ja sovittivat löytämänsä kolme palasta yhteen, mutta kumpainenkaan ei tahtonut luovuttaa saalista käsistään, ja he mulkoilivat toisiinsa epäluuloisin katsein. Oli hyvin omituista katsella heitä tässä laajassa laaksossa, josta harmaat kukkulat kohoilivat kuin metsäsian selkinä lumivuorten hiljaisuuteen asti — oli omituista, sanon, katsella noita kahta tässä rajattomassa erämaassa, kahtena pikku pilkkuna sen avaralla kamaralla, kiertämässä toinen toistansa koko muun maailman unohtaen, tuijottamassa toisiinsa ja teiskaroimassa edestakaisin kuin kukot törmäämäisillään yhteen, yksinomaan ajatellen näitä kolmea pientä vaaleankeltaista tilkkua, joita ei olisi voinut nähdä viidenkymmenen askeleen päähän.

Viimein huudahti majatalon isäntä kiroten:

»Minä käännyn takaisin. Tästä täytyy ilmoittaa kotiin. Antakaa minulle kankaanpalanne ja pitkittäkää sitten matkaa Antoinen kanssa. Se on parasta.»

Mutta Clon, joka piteli tilkkua kumpaisessakin kädessään, kurotti aavemaisen naamansa aivan toiseen kiinni ja pudisti rajusti kieltäen päätänsä. Hän ei voinut puhua, mutta hän ilmaisi päivänselvästi mielipiteekseen, että jos kukaan kääntyi takaisin viemään viestiä kotiin, niin hän oli oikea mies siihen.

»Tyhmyyksiä!» huudahti majatalon isäntä vihoissaan. »Emmehän voi antaa
Antoinen mennä yksinään hänen kanssaan. Antakaa minulle tilkut.»

Mutta Clon ei suostunut. Ei voinut tulla kysymykseenkään, että hän luopuisi löydön kunniasta, ja silloin aloin todellakin uskoa, että heille tulisi tappelu. Mutta oli toinen vaihtoehto — minua koskeva; ja ensin katsahti toinen minuun ja sitten toinen.

Se oli vaarallinen hetki, ja minä tiesin sen. Kavaluuteni saattoi kääntyä minua itseäni vastaan: tehdäkseen lopun kiistasta nuo kaksi saattoivat sopia minun surmaamisestani. Mutta minä kohtasin niin kylmäverisesti heidän katseensa ja osottausin niin pelkäämättömäksi, ja paikka oli niin avoin, että se ajatus raukesi pian. He alkoivat jälleen riidellä pahemmin kuin ennen. Toinen heristeli pyssyään, toinen pistoolejaan. Isäntä sätti, mykkä päästeli eläimellisiä mölähdyksiä. Vihdoin riita päättyi juuri siten kuin olin toivonut.

»No hyvä, käännymme siis molemmat takaisin!» huusi majatalon isäntä raivoissaan. »Ja Antoinen täytyy pitää huolta hänestä. Mutta vastuuseen jäätte siitä te! Antakaa Antoinelle pistoolinne.»

Clon ojensi toisen pistoolinsa takkutukkaiselle.