»Toinen myös!» sanoi majatalon isäntä kärsimättömästi.
Mutta Clon pudisti päätään yrmeästi.
Äkillisellä liikkeellä isäntä riuhtaisi itselleen pistoolin ja esti Clonin koston luovuttamalla sekä pistoolin että musketin takkutukkaisen käsiin.
»Kas niin!» sanoi hän jälkimäiselle. »Nyt tulet toimeen. Jos monsieur koettaa paeta tai kääntyä takaisin, niin ammu hänet! Neljän tunnin ratsastuksella pääsette Rocca Blancaan. Siellä tapaat ystävämme, ja senjälkeen ei sinulla ole mitään tekemistä.»
Mutta Antoine ei ottanut asiaa aivan niin keveältä kannalta. Hän katseli minua ja sitten edessämme polvittelevaa autiota vuoripolkua, ja lopuksi hän jupisi kirouksen ja selitti, että mieluummin kuin hän suostui siihen, he saivat ampua hänet siihen paikkaan.
Mutta majatalon isäntä, kovin kiihdyksissään kärsimättömyydestä, vei hänet syrjään, puheli hänen kanssaan, ja näytti lopulta saaneen hänet suostutelluksi, sillä muutaman minuutin kuluttua oli asia sovittu.
Antoine tuli takaisin ja sanoi vihaisesti: »Eteenpäin, monsieur!» Toiset kaksi seisoivat tien syrjässä; minä kohautin olkapäitäni, panin hevoseni liikkeelle, ja seuraavassa hetkessä jatkoimme matkaa vieretysten. Sitten käännyin pariin kertaan katsomaan, mitä nuo kaksi hommasivat, ja huomasin heidän yhä seisovan paikallaan nähtävästi kinastellen, mutta vartijani osoitti niin suurta tyytymättömyyttä näiltä liikkeistäni, että kohautin hartioitani vielä kerran ja jätin miehet sinne omille oloilleen.
Olin saanut paljonkin vaivata aivojani päästäkseni tähän tulokseen. Mutta kumma kyllä, nyt kun olin onnistunut, huomasin tilani vähemmän tyydyttäväksi kuin ensin olin toivonut. Olin vähentänyt vihollisten ylivoimaista lukua ja päässyt eroon vaarallisimmista vastustajista; mutta jäätyään yksin osoittautui Antoine kerrassaan tavattoman epäluuloiseksi. Hän ratsasti vähän matkan päässä takanani, pyssy satulannupin päällä ja pistooli varalla, ja kun hiukankin hiljensin vauhtia tai käännyin katsomaan häntä, mutisi hän ainiaan: »Eteenpäin, monsieur!» äänellä, joka ilmaisi minulle, että hänellä oli sormi liipasimella. Niin läheltä hän ei olisi voinut ampua harhaan, enkä minä nähnyt muuta keinoa kuin koreasti ratsastaa hänen edellään Rocca Blancaan kohtaloani vastaan.
Mitä tehdä? Tiemme oli nyt joutunut laakson loppuun ja poikkesi ahtaaseen, honkien kattamaan solaan, jossa vuoripuro vaahdoten ja huumaavasti jumisten syöksyi louhikon railoihin. Suoraan edessämme katkaisi vesiputouksen valkoinen hyrske puunrunkojen tummat rivit. Lumiraja oli vähemmän kuin puolen penikulman päässä molemmin puolin, ja kaiken yli — rotkotien päässä, kuten kuvastui silmissämme — kohosi Pic du Midin valkoinen pylväs sinistä taivasta vasten kuudentuhannen jalan korkeuteen. Sellainen näköala, äkkiä avautuessaan eteeni, riitti häivyttämään kaikki vaaran ajatukset mielestäni, ja silmänräpäykseksi seisautin hevoseni. Mutta »eteenpäin, monsieur!» kuului taas nyreä käsky.
En tosiaankaan tiennyt, miten menetellä. Mies kieltäytyi puhumasta, kieltäytyi ratsastamasta rinnallani, ei tahtonut kuulla mistään levosta, mistään vauhdin vähentämisestä tai muusta ehdotuksesta. Hänelle oli kaikkena kaikessa tämä hiljainen, yksinäinen kahden ihmisen kulku, jota johti hänen pyssynsä suu minun selkääni tähdättynä. Me kiipesimme siten reippaasti rotkotietä ylös. Oli kulunut tunti, lähemmäs kaksikin siitä, kun olimme eronneet toisista. Aurinko teki laskuaan; kello lienee ollut jo puoli neljän vaiheilla.