Jos hän vain olisi antautunut käteni ulottuville! Tai jos olisimme pudottaneet jotakin, mikä olisi voinut kääntää hänen huomionsa toisaanne! Kun rotkotie nyt laajeni aukeaksi ja autioksi laaksoksi, jossa näkyi korkeita kalliolohkareita ja lumikinoksia siellä täällä syvennyksissä, tähystelin perin epätoivoisena eteeni ja tarkastelin niitä laajoja lumikenttiäkin, jotka riippuivat yläpuolellamme ja ulottuivat jääkeilan juurelle asti. Mutta missään en nähnyt apukeinoa. Ei tassuttanut mitään karhua tien poikki, ei ilmestynyt ainoatakaan vuorikaurista kallioille. Kylmä, raaka ilma kirvelsi poskiamme ja ilmaisi minulle, että lähestyimme harjun lakea. Kaikkialla oli autiota ja hiljaista.
Mon Dieu! Ja ne rosvot, joiden armoille minut jätettäisiin, olivat kenties juuri tulossa vastaamme. He saattoivat ilmestyä esille milloin hyvänsä. Epätoivoissani hellitin hattua päässäni ja annoin ensimmäisen tuulenpuuskan heittää sen maahan. Suuttuneesti kiroten vedin jalkani jalustimista, lähteäkseni sitä noutamaan. Mutta tuo lurjus karjaisi minulle, että minun piti istua alallani.
»Eteenpäin, monsieur!» tiuski hän. »Eteenpäin!»
»Mutta hattuni!» huomautin minä. »Mille tonnerres, täytyyhän minun toki…»
»Eteenpäin, monsieur, tai ammun!» vastasi hän ja kohotti järkkymättä pyssynsä. »Yksi — kaksi —»
Ei auttanut muu kuin ratsastaa edelleen. Mutta kylläpä olin raivoissani! Tuollainen gascognelaismoukkako oli viekkaampi kuin minä, Gil de Berault, ja talutti minua mukanaan kuin rengasturpaista härkää! Minunko, jota koko Pariisi pelkäsi — jos ei rakastanutkaan — kaikkien Zatonin vieraitten kauhistuksen, piti kurjasti menehtyä tähän kaameaan lumivuoristoon, jonkun viheliäisen salakuljettajan tai varkaan surmaamana! Niin ei saanut käydä. Yhtä miestä vastaan minä tarpeen tullen toki voisin tulla toimeen, vaikka hänellä olisi ollut koko vyö täynnä pistooleja.
Mutta miten? Ainoastaan avoimella väkivallalla nähtävästi. Sydämeni alkoi levottomasti sykkiä sitä ajatellessani, mutta sitten tyynnyin jälleen. Sadan askeleen päässä meistä tunkeutui vasemmalta puolelta syvä rotko lumikenttään. Vastapäätä sen suuta oli tielle kasautunut kiviä ja kallionlohkareita. Kohta panin merkille sen paikan. Siinä tarvitsisi saattolaiseni molemmat kätensä pidätelläkseen hevostaan louhikossa, ja jos äkkiä kääntyisin häntä vastaan, niin hän joko pudottaisi pyssynsä tai ampuisi harhaan.
Mutta sitä ennen tapahtui jotakin, kuten aina sattuu viimeisessä hetkessä. Kun vielä olimme seitsemän tai kahdeksankymmenen kyynärän päässä paikalta, huomasin hänen hevosensa turvan olevan minun hevoseni lautasien kohdalla; hän tuli yhä lähemmäksi, kunnes lopulta saatoin nähdä hänet, jos yritin silmätä syrjästä. Mielessäni heräsi riemu. Hän aikoi ratsastaa sivullani, hän antautui itse käsiini! Salatakseni mielenliikutustani aloin vihellellä.
»Hiljaa!» mutisi hän kiivaasti, ja hänen äänensä kuulosti niin kummalliselta ja luonnottomalta, että aluksi luulin hänen voivan pahoin; niinpä käännyin häneen päin. Mutta hän sanoi taas:
»Hiljaa! Teidän tulee pysyä ääneti, kun ratsastamme tästä ohi, monsieur!»