»Minkätähden?» kysyin kuin uhitellen, ja nyt pääsi uteliaisuuteni voitolle. Jos olisin ollut järkevä, niin en olisi ollut mitään huomaavinani. Hetki hetkeltä läheni hänen hevosensa minun ratsuani; sen turpa oli jo minun jalustimeni kohdalla.
»Vaiti, sanon minä!» käski hän taas. Tällä kertaa en voinut erehtyä siitä, että hänen äänensä ilmaisi kauhua. »Tätä paikkaa sanotaan Pirun-kirkoksi. Jumala auttakoon meidät ohitse! Nyt on kovin myöhä olla täällä. Katsokaa noita!» jatkoi hän ja viittasi huomattavasti kauhuissaan.
Nyt katsoin hänen osoittamaansa suuntaan. Rotkon suulla, pienellä aukiolla, josta kivet oli raivattu pois, kohosi kolme katkennutta pölkkyä järeätekoisilta jalustoilta.
»No, mitä sitten?» kysyin matalalla äänellä. Laskeva aurinko levitti purppurahohdettaan yläpuolellamme kohoavalle jääkeilalle, mutta laakso kävi yhä harmaammaksi ja kolkommaksi. »No, mitä sitten? Mitä tuo merkitsee?»
Vaarastani ja lähestyvän taistelun jännityksestä huolimatta tunsin hänen kammonsa tarttuvan itseeni. En ollut milloinkaan nähnyt niin kaameata, niin autiota, niin kirotulta näyttävää paikkaa. Minua värisytti väkisinkin.
»Ne ovat olleet ristejä», sanoi hän melkein kuiskaten, ja hänen silmänsä harhailivat kauhistuneina sinne tänne. »Gabasin kirkkoherra siunasi tämän paikan ja käski pystyttää ne. Mutta seuraavana aamuna ne olivat tuossa kunnossa. Eteenpäin, monsieur!» lisäsi hän ja tarttui käsivarteeni. »Täällä ei ole turvallista päivänlaskun jälkeen. Rukoilkaa Jumalaa, ettei pahahenki olisi kotona!»
Silmittömässä kauhussaan hän oli aivan unohtanut, että hänen oli minuakin pelättävä. Hänen pyssynsä oli irrallaan poikittain satulan päällä, ja hänen säärensä hipaisi minua. Sen nähtyäni muutin heti suunnitelmaani. Kun hevosemme saapuivat kiviröykkiön luo, kumarruin eteenpäin kuin reipastuttaakseni hevostani, ja vikkelästi sieppasin pyssyn hänen kädestään, samalla kun kaikin voimin vedin hevostani taaksepäin. Hetki vain, ja hän oli pitelemäni musketinpiipun edessä, ja sormeni kosketti liipasinta. Milloinkaan ei voittoa ole saavutettu niin helposti.
Hän tuijotti minuun suu auki, puolittain raivoissaan ja puolittain kauhuissaan.
»Oletteko hullu?» huusi hän, ja hänen hampaansa kalisivat. Tänä hengenvaarankaan hetkenä hän ei voinut olla tuskaisesti vilkumatta ympärilleen.
»En, vaan järjilläni!» vastasin uhkaavasti. »Mutta tämä paikka miellyttää minua yhtä vähän kuin teitäkin.» Ja olikin totta, joskaan ei kirjaimellisesti. »Siispä koko käännös, mars!» jatkoin käskevästi. »Kääntäkää hevosenne, hyvä ystävä, tai syyttäkää itseänne!»