Hän totteli kuin karitsa ja ratsasti alas laaksoon takaisin, ajattelematta pistoolejaan. Minä pysyttelin tiukasti hänen takanaan, ja vajaassa minuutissa olimme jättäneet Pirun-kirkon taaksemme ja ratsastimme taas samaa tietä, jota olimme tulleetkin. Mutta minulla oli nyt pyssy.
Kun olimme edenneet puolen penikulman verran — silloin vasta tunsin itseni rauhalliseksi, ja vaikka kiitin taivasta siitä, että tuollainen paikka oli olemassa, niin olin kiitollinen siitäkin, että se nyt oli selkämme takana — käskin hänen pysähtyä.
»Riisukaa vyönne», sanoin ankarasti, »ja heittäkää se pois. Mutta muistakaa, että jos käännytte, niin minä ammun.»
Hän oli kerrassaan lannistunut ja totteli vaistomaisesti. Sitten hyppäsin alas ratsailta, yhä tähdäten häntä musketilla ja otin haltuuni pistoolivyön kaikkineen. Nousin taas satulaan, ja me ratsastimme edelleen. Tovin kuluttua hän kysyi alakuloisella äänellä, mitä minä aioin tehdä.
»Ratsastaa takaisin», sanoin minä, »ja kääntyä Auchin tielle, kun pääsemme sinne asti.»
»Tunnin kuluttua on pimeä», huomautti hän jurosti.
»Tiedän sen», vastasin minä. »Meidän täytyy leiriytyä niin hyvin kuin voimme.»
Ja niin teimmekin. Päivänvaloa riitti, kunnes pääsimme honkametsän reunaan solan suulle. Siellä valitsin tuulensuojaisen paikan vähän syrjässä tieltä ja käskin hänen sytyttää nuotion. Hevoset panin lähelle liekaan, voidakseni pitää niitä silmällä. Sitten oli enää haukattava illallista. Minulla oli pala leipää, hänellä samaten ja lisäksi sipuli. Söimme kaikessa hiljaisuudessa, istuen kumpainenkin omalla puolellamme tulta.
Mutta illallisen jälkeen olin kiusallisessa asemassa; en voinut käsittää, kuinka voisin nukkua. Punainen tulenloimu, joka valaisi miehen tummia kasvoja ja jänteviä käsiä, näytti minulle myöskin hänen mustat, salakavalat, valppaat silmänsä. Tietysti oli selvää, että hän hautoi kostoa, ettei hän olisi empinyt iskeä puukkoansa rintaani, jos annoin hänelle siihen tilaisuuden, ja minulla oli ainoastaan yksi keino valittavana: pysyä valveilla. Jos olisin ollut verenhimoinen, niin olisin heti ratkaissut kysymyksen edukseni ampumalla hänet siihen paikkaan.
Mutta en ole milloinkaan ollut julma ihminen enkä voinut taivuttaa itseäni siihen. Vuorten ja taivaan hiljaisuus — se tuntui olevan oikein erityistä hiljaisuutta, jota ei voinut häiritä kosken kuohukaan — herätti minussa juhlallista mielialaa. Ympärillä leviävän erämaan autius, yllämme kaartuva pimeä avaruus, jota silloin tällöin halkaisi tähdenlento, alhaalla ammottava musta kuilu, jossa näkymätön vesi kiehui ja kohisi, kaiken muun ihmisseuran etäisyys ja puute inhimillisen asutuksen merkeistäkin — kaikki tämä olisi tehnyt sellaisen toimenpiteen niin kamalaksi, että väristen häädin mielestäni tuon ajatuksen ja sen sijaan tyydyin valvomaan koko yön, pitkän, kylmän pyrenealaisen yön.