Sitten mies kiertyi kokoon kuin koira ja nukkui tulen valossa, ja minä istuin pari tuntia hänen edessään mietiskellen. Siitä tuntui vierineen vuosia, kun olin käynyt Zatonin majatalossa tai pelannut noppapeliä. Entinen elämä, entiset askareeni — palaisinko enää milloinkaan niihin? — kuvastuivat vain etäisyyden hämystä. Tulisivatko Cocheforêt, metsä ja vuori, harmaa linna ja sen valtiattaret kerran tuntumaan yhtä utuisilta? Ja jos kappale elämää saattoi niin nopeasti hämärtyä toisen auetessa eteen ja silmänräpäyksessä näyttää niin värittömältä, niin kenties kerran koko elämä ja kaikki, mitä me… mutta mitä? Minähän käyttäydyin hupsusti. Hyppäsin jalkeille ja potkaisin kalikat kokoon, otin pyssyn olalleni ja aloin astella edestakaisin vuoren seinustalla. Kummallista, että rahtunen kuutamoa, muutama tähti ja autiuden ailahdus pystyi tekemään miehestä lapsen jälleen! — — —
Kello oli kolme seuraavan päivän iltapuolella, aurinko paahtoi kuumasti tammimetsikköjen yllä, ja ilma huokui lämpöä, kun ratsastimme ylös sitä mäenrinnettä, jolta tie kääntyy Auchiin melkein puolitaipaleessa. Keltaiset saniaiset ja maahan lennelleet kuihtuneet lehdet tuntuivat säteilevän omaa valoansa; siellä täällä loisti kunnaalla ryhmä punaisia pyökkejä kuin veripilkkuina. Juuri edessämme tonki sikolauma terhoja ja röhki tyytyväisenä; korkealla yläpuolellamme makaili niitä kaitseva paimenpoika.
»Tässä me eroamme», sanoin seuralaiselleni. Suunnitelmanani oli ratsastaa pikku matka tietä pitkin Auchiin päin, johtaakseni hänet harhaan, ja sitten sitoa hevoseni metsään ja mennä jalkaisin linnaan.
»Mitä pikemmin, sitä parempi!» vastasi hän vihoissaan.
»Ja minä toivon, etten ikinä enää näe kasvojanne, monsieur.»
Mutta kun olimme ehtineet tienviitan luokse risteykseen ja aioimme erota, tuli näkemämme poika juoksujalkaa pensaikosta vastaamme.
»Hehei!» huusi hän laulavalla äänellä.
»No», vastasi kumppanini ja nykäisi kärsimättömästi ohjaksista, »mikä on hätänä?»
»Sotamiehiä on kylässä.»
»Sotamiehiä?» toisti Antoine epäuskoisesti.