»Niin, ratsastavia penteleitä», vastasi poika ja sylkäisi maahan.
»Puolisataa. Auchista.»
Antoine kääntyi minuun päin kasvot vimmasta vääntyneinä.
»Kirottu roisto!» karjaisi hän. »Tämä on teidän työtänne. Nyt olemme kaikki hukassa. Ja valtiattareni? Sacré! Jos minulla olisi tuo pyssy, niin ampuisin teidät kuin koiran.»
»Vaiti, tomppeli!» vastasin siihen tuimasti. »Minä tiedän tästä yhtä vähän kuin sinäkin.»
Ja se oli rehellisesti totta; oma hämmästykseni oli ainakin yhtä suuri kuin hänen ja paremmin perusteltu. Kardinaali, joka harvoin teki mitään rintamanmuutoksia, oli toimittanut minut tänne päästäkseen lähettämästä sotilaita ja antautumasta siihen vaaraan, joka saattoi olla sellaisesta toimenpiteestä seurauksena. Mikään ei voinut olla enemmän vastoin hänen tapaansa. Niinpä olin ihmeissäni. Olihan mahdollista, että matkustavat kauppiaat, joiden silmissä olin näytellyt kavaltajaa, olivat ilmoittaneet tapahtumasta, ja että Auchin osastonpäällikkö oli sen johdosta ryhtynyt toimenpiteisiin. Mutta se tuntui uskomattomalta, sillä hänkin oli saanut ohjeensa, ja kardinaalin valtikan alla ei ollut suurtakaan sijaa yksilölliselle yritteliäisyydelle. Enpä totisesti kyennyt käsittämään tätä; yksi ainoa seikka oli minulla vain selvillä: nyt saatoin mennä kylään, jos halusin.
»Minun pitänee lähteä katsomaan, mitä on tekeillä», sanoin Antoinelle.
»Tulkaa mukaan!»
Hän kohautti olkapäitään ja pysyi alallaan.
»En, en minä!» vastasi hän kiroten. »Sotamiehistä tahdon olla erilläni!
Olen maannut yhden yön taivasalla, ja sen voin tehdä toistamiseen.»
Nyökkäsin hänelle välinpitämättömästi, sillä nyt en tarvinnut hänen seuraansa, ja me erosimme. Parikymmentä minuuttia ratsastettuani olin kylän laidassa, ja siellä oli todellakin tapahtunut suuri muutos. Ei näkynyt ainoatakaan niistä, jotka tavallisesti vetelehtivät torilla; he olivat joko sulkeutuneet hökkeleihinsä tai Antoinen tavoin paenneet metsiin. Heidän ovensa olivat lukitut ja heidän ikkunaluukkunsa teljetyt. Mutta kadulla näin parikymmentä rakuunaa marssimassa pitkävartisissa saappaissaan ja rintahaarniskoissaan; heidän lyhyet muskettinsa, patruuna- ja olkavyönsä olivat läjättyinä lähelle majatalon ovea. Eräällä aukiolla seisoi pitkä rivi hevosia rouskuttamassa heinätukkojaan, ja kaikkialta kuului vitjojen ja kuolaimien iloista helinää tai naurunhohotusta ja raakaa leikinlaskua.
Ratsastaessani majatalon ovelle tarkasteli minua muuan vanha kierosilmäinen kersantti epäluuloisesti ja aikoi astua tien yli pysäyttämään minut. Ne molemmat miehet, jotka olin tuonut mukanani Pariisista ja jättänyt Auchiin odottamaan käskyjäni, tulivat onneksi paikalle ihan parahiksi. Viittauksella kielsin heitä puhuttelemasta minua, ja he astuivat ohi; mutta arvattavasti he huomauttivat kersantille, etten minä ollut se mies, jota hän haki, sillä sen koommin en nähnyt häntä.