Sittenkun olin sitonut hevoseni majatalon taakse — parempaa suojaa en sille löytänyt, sillä kaikki paikat olivat täynnä — tunkeusin oven edustalle keräytyneen joukon läpi ja menin sisälle. Vanha, matala huone nokisine kattoineen ja haisevine lattioineen oli melkein täynnä kummallisia hahmoja, ja niin sain tuokion seistä huomaamattomana savussa ja sekamelskassa. Sitten isäntä astui minun taholleni, ja kun hän sivuutti minut, osuivat katseemme yhteen. Häneltä pääsi puoleksi tukahtunut kirous; hän pudotti kantamansa ruukun ja seisoi tuijottaen minuun kuin pökertyneenä.
Sotamies, joka odotti viiniään, heitti häntä leivänkannikalla kasvoihin ja sanoi:
»No, likakarhu! Mitä siinä tollotat?»
»Pahaahenkeä!» mutisi isäntä, ja hänen koko ruumiinsa vapisi.
»Annas kun minäkin katson häntä!» tokaisi sotamies ja kääntyi tuolillaan.
Hän säpsähti, kun huomasi minut seisomassa ihan takanaan.
»Nöyrin palvelijanne!» sanoin tuimasti. »Mutta pian saattekin te palvella minua, veikkonen.»
VII luku
Kunnon kepponen
Sävyni herättää tavallisesti kunnioitusta, ja kun isäntä ensimmäisestä kauhistuksestaan tointuneena tuli kysyneeksi, mitä suvaitsin tahtoa, sain sotamiesten läsnäolosta huolimatta varsin hyvän illallisen eteeni, ensimmäisen kunnollisen aterian, mitä olin maistanut kahteen päivään. Ja ne monet ihmiset, jotka täyttivät huoneen, alkoivat pian hajaantua. Sotamiehet läksivät ulos ryhminä juottamaan hevosiaan tai etsimään majapaikkojaan, ja ainoastaan pari kolme jäi jäljelle. Oli tullut hämärä, ja melu kadulla heikkeni. Liehuva tulenloimu alkoi valaista seiniä, ja viheliäinen tupa näytti sen verran kodikkaalta kuin oli mahdollista. Ainakin kahdenteenkymmenenteen kertaan mietin, mitä minun olisi ensiksi tehtävä, mitä varten sotamiehet olivat täällä ja antaisinko yön kulua ennen mihinkään toimenpiteeseen ryhtymistä; silloin avautui taas ovi, joka viime tunnin mittaan oli ehtimiseen heilunut saranoillaan, ja muuan nainen astui sisään.