Hän pysähtyi hetkeksi kynnykselle ja katseli ympärilleen; silloin panin merkille, että hän oli heittänyt huivin päänsä yli, pidellen ruukkua kädessään, ja että hän oli paljasjaloin. Hänen karkeassa hameessaan oli iso repeämä, ja käsi, jolla hän pidätti huiviaan, oli ruskea ja likainen. Enempää en nähnyt, sillä otaksuen hänet joksikin naapurin vaimoksi, joka nyt hiljaisuuden palattua taloon oli hiipinyt sisälle saadakseen tilkan maitoa lapselleen, en välittänyt hänestä sen enempää. Käännyin siis taas tuleen päin ja vaivuin mietteisiini.
Mutta päästäkseen lieden luo, jonka ääressä emäntä askaroitsi, täytyi naisen astua minun ohitseni, ja silloin hän luultavasti salavihkaa vilkaisi minuun huivinsa alta. Sillä juuri kun hän oli minun ja tulen välissä, pääsi häneltä puolittain tukahtunut huudahdus, ja hän kavahti syrjään niin nopeasti, että oli tölmätä takkaan. Seuraavassa hetkessä hän käänsi minulle selkänsä ja kumartui kuiskaamaan jotakin emännän korvaan. Näytti melkein siltä kuin hän olisi polkaissut hehkuvaa hiiltä.
Mutta mieleeni johtui toinen, peräti kummallinen ajatus, ja heti nousin äänettömänä seisaalle. Nainen kääntyi pois minusta, mutta hänen ryhdissään ja päänsä asennossa oli jotakin tuttua. Odotin sen aikaa, kun hän tulen ääressä kumarruksissaan kuiskaili emännälle, joka kauhalla ammensi lientä verkalleen hänen ruukkuunsa isosta kattilasta. Mutta kun hän astahti poistuakseen, suljin häneltä tien. Ja meidän silmämme sattuivat yhteen.
En voinut nähdä hänen kasvonpiirteitään; ne verhosi huivi. Mutta selvästi huomasin, että hän vapisi kiireestä kantapäähän, ja nyt tiesin, etten ollut erehtynyt.
»Se on liian painava teille, tyttöseni», sanoin tuttavalliseen tapaan, kuin puhutellen talonpoikaistyttöä. »Minä kannan ruukkua puolestanne.»
Muuan miehistä, jotka vielä istuivat pöydässä, nauroi; ja toinen alkoi laulaa raakaa renkutusta. Nainen tutisi suuttumuksesta tai pelosta, mutta hän ei puhunut mitään, vaan antoi minun ottaa ruukun käsistään, ja kun sitten astuin ovelle ja avasin sen, seurasi hän minua koneellisesti. Silmänräpäyksessä sulkeutui ovi takanamme, ja siinä seisoimme lisääntyvässä pimeydessä kahden kesken.
»On myöhä teidän olla liikkeellä, mademoiselle», sanoin kohteliaasti. »Voisitte kohdata ikävyyksiä, ollessanne noin puettuna. Sallikaa minun saattaa teidät kotiin.»
Hän hätkähti, ja minä olin kuulevinani hänen nyyhkyttävän, mutta hän ei vastannut mitään. Sensijaan hän kääntyi pois ja asteli nopeasti kylän läpi linnaan päin, pysytellen talojen varjossa. Minä kannoin ruukkua, kävelin ihan hänen vieressään ja hymyilin pimeässä. Käsitin hävyn ja voimattoman vihan kuohuttavan hänen mieltään. Tämä oli jotakin koston tapaista!
Nyt puhuttelin häntä;
»No, mademoiselle», sanoin, »missä ovat tallirenkinne?»