Hän katsahti minuun… hänen silmänsä salamoivat suuttumuksesta, ja hän näytti sillä hetkellä ihan raivottarelta. Sitten en lisännyt mitään, vaan jätin hänet rauhaan ja tyydyin kävelemään hänen rinnallaan, kunnes saavuimme kylän laitaan, mistä linnan tie poikkesi metsään. Siellä hän pysähtyi ja kääntyi päin minua kuin ahdistettu otus.
»Mitä te tahdotte?» huudahti hän käheästi ja läähättäen, ikäänkuin olisi juossut itsensä hengästyksiin.
»Saattaa teidät kotiin», vastasin kylmästi. »Yksinänne ollessanne voitaisiin teitä häiritä.»
»Ja jollen tahdo?» sanoi hän.
»Teillä ei ole valitsemisen varaa, mademoiselle», vastasin vakavasti. »Te menette linnaan minun seurassani, ja niin myöhä kuin onkin, suotte minulle matkalla puhelun; mutta ei täällä. Täällä emme ole kyllin rauhassa. Meidät voitaisiin keskeyttää milloin hyvänsä ja minä tahdon puhella kanssanne seikkaperäisesti.»
»Seikkaperäisesti?» mutisi hän.
»Niin, mademoiselle.»
Huomasin, että hän värisi. »Mutta jollen tahdo», intti hän.
»Voisin huutaa saapuville sotamiehiä ja sanoa heille kuka te olette», vastasin tyynesti. »Sen voisin tehdä, mutta sitä en tahdo. Se olisi kömpelö tapa rangaista teitä, ja minä tiedän paremman. Minä voisin mennä kapteenin luo ja kertoa hänelle kenen hevonen on majatalon tallissa. Muuan sotamies sanoi minulle — sen mukaan kuin joku oli hänelle kertonut — että se oli jonkun hänen upseerinsa oma, mutta minä kurkistin raosta ja tunsin hevosen.»
Hän ei kyennyt pidättämään ähkäisevää huokausta. Minä odotin, mutta vieläkään hän ei sanonut mitään.