»Menenkö kapteenin puheille?» kysyin tylysti.
Hän heitti huivin kasvoiltaan ja katseli minua.
»Voi teitä roistoa… teitä roistoa!» sähisi hän hampaittensa välistä.
»Jospa minulla olisi veitsi!»
»Mutta sitä teillä ei ole, mademoiselle», vastasin hyvin levollisesti. »Olkaa siis hyvä ja päättäkää, miten käy. Menenkö ilmoittamaan sanomani kapteenille vai seuraanko teitä?»
»Antakaa minulle ruukku», sanoi hän kiivaasti.
Minä täytin kummastuneena hänen pyyntönsä. Rajulla otteella hän sinkautti sen kauas pensaikkoon.
»No niin», sanoi hän, »kuten tahdotte. Mutta kerran rankaisee Jumala teitä!»
Sanattomana hän kääntyi ja poikkesi polulle puiden sekaan; minä seurasin häntä. Hän tunsi varmaankin sen joka mutkan lapsuudestaan asti, sillä hän eteni kevein ja varmoin askelin avojaloinkin. Minun täytyy jouduttaa käyntiäni pimeässä, pysyäkseni hänen mukanaan. Metsässä oli hiljaista, mutta sammakot alkoivat kurnuttaa lammikossa, ja niiden itsepintainen yhteislaulu muistutti minulle sitä yötä, jolloin olin tullut linnan portille pahoinpideltynä ja menehdyksissäni ja Clon oli laskenut minut sisälle mademoisellen seistessä parvekkeen alla eteissuojamassa. Silloin oli kaikki näyttänyt pimeältä, silloin olin nähnyt vain kappaleen matkaa eteeni. Mutta nyt oli kaikki selvää. Kapteeni oli tosin täällä sotamiehineen, mutta minulla oli langat käsissäni.
Me tulimme pikku puusillalle ja näimme pimeiden niittyjen takaa linnan valaistut ikkunat. Kaikissa huoneissa oli valoa. Soturit nähtävästi huvittelivat.
»Nyt, mademoiselle», sanoin tyynesti, »täytyy minun pyytää teitä pysähtymään tähän ja suomaan minulle huomionne muutamiksi minuuteiksi. Sitten saatte mennä minne haluatte.»