»Puhukaa!» vastasi hän ynseästi. »Ja kiirehtikää! Minä en voi hengittää samaa ilmaa teidän kanssanne. Se myrkyttää minut.»
»Luuletteko», kysyin verkalleen, »että te parannatte asemaanne tuollaisilla huomautuksilla?»
»Vai niin», huudahti hän, ja minä kuulin hänen hampaittensa kalisevan; »te tahtoisitte, että minun pitäisi mielistellä?»
»En», vastasin »mutta nyt teette erehdyksen.»
»Minkä sitten?» läähätti hän.
»Te unohdatte, ettei minun tulisi herättää ainoastaan inhoa, vaan myöskin pelkoa… niin, mademoiselle, pelkoa!» huudahdin terävästi. »Luuletteko, etten muka tiedä, minkä tähden olette täällä tuossa valepuvussa? Luuletteko, etten tiedä, kenelle liemi oli aiottu? Tai kuka nyt saa paastota tämän yön. Minä tiedän kaiken tämän, sen sanon. Talonne oli täynnä sotamiehiä, palvelijoitanne vartioittiin, eivätkä he päässeet ulos. Teidän täytyi itse mennä noutamaan hänelle ruokaa.»
Hän tarttui sillan kaiteeseen pysyäkseen pystyssä. Hänen kasvonsa, joilta huivi oli valahtanut alas, loistivat valkoisina puiden varjossa. Nyt olin vihdoinkin masentanut hänen ylpeytensä. Vihdoinkin!
»Mikä on hintanne?» kysyi hän puoleksi tukahtuneella äänellä.
»Sen sanon teille», vastasin korostaen joka sanaa siten, että hän tajuaisi tarkoin, ja kaiken aikaa annoin katseeni mielihyvin hivellä hänen ylpeitä kasvojaan. En olisi milloinkaan voinut uneksia tällaista kostoa! »Noin kaksi viikkoa takaperin lähti herra de Cocheforêt täältä, mukanaan pieni vaaleankeltainen maustekotelo.»
Hän äännähti hillitysti ja suoristautui nopeasti.