Hän otti hitaasti käärön ja alkoi purkaa sitä vapisevin sormin auki. Silmänräpäyksen kuluttua välkkyivät kivet kuin lempeänä kuutamona hänen kämmenellään — tuollaisena kahlehditun valon kimmellyksenä, joka on monta naista syössyt turmioon ja riistänyt monelta mieheltä kunnian. Morbleu! Kun katselin niitä — hänen tuijottaessaan niihin jäykän lumouksen haltioittamana — kummastutti minua, että olin kyennyt vastustamaan kiusausta.
Tarkastellessani niitä alkoivat hänen kätensä vapista.
»Minä en voi niitä laskea», jupisi hän avuttomasti. »Kuinka monta niitä on?»
»Kahdeksantoista kaikkiaan.»
»Niitä piti olla kahdeksantoista», sanoi hän.
Hän sulki ne käteensä ja avasi kätensä taas, ja siten hän teki kahdesti ikäänkuin varmistuakseen siitä, että kivet olivat todellisia ja että hän ei nähnyt unta. Sitten hän käännähti minuun päin ylpeän näköisenä, ja samalla huomasin, että hänen kauniit kasvonsa olivat saaneet takaisin suuttuneen ilmeensä, jonka nyt teki voimakkaammaksi halu saada pitää jalokivet.
»No niin», mutisi hän hampaittensa välistä, »hintanne? Sanokaa minulle hintanne!»
»Siihen tulen juuri nyt, mademoiselle», vastasin hyvin vakavasti. »Asia on aivan yksinkertainen. Muistatte sen ehtoopäivän, jolloin seurasin teitä — kömpelösti ja kenties säädyttömästikin — läpi metsän luovuttaakseni haltuunne nämä kalleudet? Minusta tuntuu kuin siitä olisi kulunut jo kuukausi. Mutta luullakseni se tapahtui vasta toissapäivänä. Te annoitte minulle silloin kovin karkean nimityksen, jonka toistamisella en tahdo loukata teitä. Ainoa hinta, jota vaadin jättääkseni jalokivet haltuunne takaisin, on se, että te tyyten peruutatte ne herjaukset.»
»Kuinka!» mutisi hän. »Minä en ymmärrä.»
Minä kertasin sanani hyvin hitaasti. »Ainoa hinta, ainoa palkkio, mitä pyydän, mademoiselle, on se, että peruutatte ne herjaavat nimitykset ja myönnätte käyttäneenne niitä ilman minun syytäni.»