»Ja jalokivet?» huudahti hän läähättäen.
»Ne ovat teidän. Minun ne eivät ole. Minulla ei ole mitään tekemistä niiden kanssa. Ottakaa ne ja sanokaa, että te ette pidä minua… ei, minä en voi lausua noita sanoja, mademoiselle.»
»Mutta on jotakin… muuta! Mitä se on?» huudahti hän nytkäyttäen päätänsä, ja hänen silmänsä tapailivat katsettani, loistaen kuin metsänelävän. »Veljeni! Mitä on teillä hänestä sanomista, hyvä herra?»
»Mitä häneen tulee, mademoiselle, niin pidän parempana, että te ette puhu hänestä minulle enempää kuin jo tiedän», vastasin matalalla äänellä. »Minä en halua sekaantua siihen asiaan. Mutta… on vielä yksi seikka, jota en ole maininnut; olette oikeassa.»
Hän huokasi niin syvään, että kuulin sen.
»Se on», jatkoin verkalleen, »että sallitte minun jäädä Cocheforêtiin muutamiksi päiviksi, siksi aikaa kun sotamiehet ovat täällä. Minulle on kerrottu, että kaksikymmentä miestä ja kaksi upseeria on majoitettu linnaan. Veljenne on poissa. Pyydän teiltä lupaa, mademoiselle, saada ottaa hänen paikkansa toistaiseksi ja oikeuden suojella teitä ja kälyänne loukkauksilta. Siinä kaikki.»
Hän kohotti kätensä otsalleen. Syntyi pitkällinen vaiti olo.
»Sammakot!» mutisi hän sitten. »Ne kurnuttavat niin… minä en voi kuulla…»
Kummastuksekseni hän kääntyi nopeasti pois, astui sillan yli ja jätti minut yksikseni. Tuokion seisoin siinä ihmeissäni tuijottaen hänen tummaan vartaloonsa ja kummastelin, mikä häntä vaivasi. Mutta minuutin tai vähemmänkin ajan kuluttua hän tuli joutuisasti takaisin luokseni, ja nyt käsitin hänet. Hän itki.
»Herra de Barthe», sanoi hän vapisevalla äänellä, joka ilmaisi minulle, että voitto oli minun, »eikö ole mitään muuta? Eikö teillä ole mitään muuta rangaistusta minulle?»