»Ei mademoiselle.»
Hän oli vetänyt huivin päänsä yli, enkä enää nähnyt hänen kasvojaan.
»Onko siinä kaikki, mitä vaaditte?» mutisi hän.
»Siinä kaikki, mitä pyydän — nyt.»
»Se on myönnetty», sanoi hän vitkallisesti, mutta päättävästi. »Suokaa minulle anteeksi, jos näennäisesti katson tämän asian vähäiseksi enkä riittävästi ilmaise tunteitani teidän jalomielisyydestänne ja omaa häpeämistäni, mutta minä en voi nyt sanoa enempää. Minä olen niin rajusti järkkynyt ja niin jähmettynyt säikähdyksestä, että… etten voi tuntea mitään oikein selvästi tänä iltana, en häpyä enkä kiitollisuutta. Minä käyn kuin unessa; Jumala suokoon, että se unena häipyisikin. Me olemme joutuneet raskaihin huoliin. Mutta mitä teihin tulee, herra de Barthe, ja teidän menettelyynne» — hän vaikeni, ja silloin kuulin hänen taistelevan nyyhkytyksiä vastaan, jotka pyrkivät puhkeamaan — »anteeksi… olen kovin uupunut. Ja minun… jalkojani palelee», lisäsi hän äkkiä keskeyttäen. »Saattaisitteko minua kotiin?»
»Voi, mademoiselle», huudahdin katuvasti, »kuinka päätön olenkaan! Te olette paljasjaloin, ja minä olen pidättänyt teitä täällä.»
»Sillä ei ole väliä», sanoi hän äänellä, joka teki minuun syvän vaikutuksen. »Sydämeni on lämmin, monsieur — kiitos siitä teille. Siitä on pitkä aika, kun se on saanut tuntea sellaista lämpöä.»
Hän astui pois varjosta sen sanoessaan — ja nyt se oli tehty. Kaikki oli käynyt, kuten olin ajatellut. Vielä kerran astuin niityn yli pimeässä, ja pian minua taas kohdeltaisiin Cocheforêtissa tervetulleena vieraana. Sammakot pitivät ääntä lammessa, yölepakko kierteli yläpuolellamme ilmassa, ja milloinkaan — milloinkaan, ajattelin riemuitsevan ylpeyden tunnossa — mies ei ollut joutunut omituisempaan tilanteeseen.
Saavuimme linnan edustalle, ja silloin esitin, että hän ensin hiipisi sisään samaa tietä kuin oli tullutkin; minä odottaisin tuokion ja sitten kolkuttaisin portille, hänen ehdittyään selittää asian Clonille.
»Ne eivät anna minun tavata Clonia», vastasi hän verkalleen.