»En, monsieur, minä en ole peloissani», vastasi hän ylpeästi, »mutta…»
»Te tulette?»
Hän huokasi ennen kuin vastasi. Vihdoin hän sanoi:
»Kyllä, minä tulen — jos haluatte niin.» Ja seuraavassa silmänräpäyksessä hän oli kääntynyt linnan kulmasta, minun nauraen ajatellessani, kuinka oivallisesti nuo urhoolliset sankarit pitivät vartiota. Herra de Cocheforêt olisi voinut tavata häntä puutarhassa, puhutella häntä kuten minäkin olin tehnyt, vieläpä mennä sisälle linnaankin ja marssia rauhassa heidän nenänsä ohitse. Mutta sellaisia ovat soturit aina. He ovat kyllä kärkkäitä rientämään vihollista vastaan liehuvin lipuin ja raikuvin torvin — kello kymmeneltä aamupäivällä, mutta vihollinen ei tule aina sillä kellonlyönnillä.
Odotin paikallani hetkisen; sitten hapuilin eteenpäin ja koputin portille miekkani kahvalla. Koirat alkoivat haukkua pihan puolella, ja juomalaulu, jonka katkelmia silloin tällöin kuului itäisestä sivurakennuksesta, taukosi kerrassaan. Sisällä kuului ovi aukenevan, ja äreä ääni, luultavasti upseerin, alkoi noitua jotakuta, joka ei tullut saapuville. Heti jälkeenpäin kajahteli käytävästä askeleita ja kovaäänistä puhetta. Kuulin salpojen nousevan paikoiltaan, ovi työnnettiin auki, ja minua vastaan kurotettiin lyhty, jonka takaa hämärästi erotin kymmenkunnan punoittavia kasvoja.
»Mitä lempoa tämä on?» huusi muuan ja tuijotti hämmästyksissään minuun.
»Morbleu! Siinähän se mies on!» kiljaisi toinen. »Ottakaa hänet kiinni!»
Silmänräpäyksessä laskettiin puolikymmentä kättä olalleni, mutta minä vain kumarsin kohteliaasti.
»Päällikkönne, hyvät ystävät», sanoin, »herra kapteeni Larolle… missä hän on?»
»Diable! Mutta kuka ensin te olette?» karjaisi lyhdynkantaja. Hän oli pitkä ja luiseva, tuimannäköinen kersantti.