»No, en minä ole herra de Cocheforêt», vastasin tyynesti, »ja se riittänee teille tiedoksi. Sitäpaitsi, jollette heti mene hakemaan kapteeni Larollea ja laske minua sisälle, voipi siitä olla teille ikäviä seurauksia.»
»Ahaa!» sanoi hän virnistäen. »Te ette näy kainostelevan. No, tulkaahan sisälle.»
Sotamiehet tekivät tilaa, ja minä astuin eteissuojamaan. Tilavalle liedelle oli ollut takkavalkea tehtynä, mutta se oli sammunut. Kolme tai neljä ratsupyssyä oli laskettu seinää vasten nojalleen, ja niiden vieressä oli kasa reppuja ja jokunen olkikupo. Pirstatun tuolin siruja ja puoli tusinaa tyhjiä viinipulloja oli hujan hajan lattialla lisäämässä huoneen siistimättömyyttä. Katselin ympärilleni paheksuvin silmäyksin ja irvistin inhosta. Ne olivat läikytelleet lattialle öljyä, ja siitä levisi ilkeätä hajua.
»Vertu bleu!» sanoin heille. »Kelpaako tällainen käytös hienojen ihmisten talossa, senkin lurjukset? Jos minä olisin teidän päällikkönne, niin tuomitsisin teidät heti puuhevoselle istumaan.»
He katselivat minua suu auki; tällainen varmuus ällistytti heidät. Ainoastaan kersantti rypisti kulmiaan. Tyynnyttyään sen verran, että kykeni puhumaan, hän sanoi:
»Tätä tietä! — Meillä ei ollut aavistustakaan, että niin korkea upseeri oli tulossa tänne, muutoin olisimme kai olleet paremmin valmistuneita.» Jupisten kirouksia partaansa hän johti minua eteenpäin pitkin tuttua käytävää; salin oven eteen hän pysähtyi. »Esitelkää itse itsenne!» virkkoi hän jurosti. »Ja jos tuolla sisällä tuntuu liian kuumalta, niin älkää syyttäkö minua!»
Minä kohotin säppiä ja astuin sisään. Tulisijan edessä oli pöytä melkein täynnä laseja ja pulloja, ja sen ääressä istui kaksi miestä pelaamassa uhkapeliä. Nopat kalisivat juuri kun ilmestyin näkyviin, ja heittäjä laski pikarin niiden päälle, kääntyessään katsomaan, kuka tulija oli. Hän oli vaaleatukkainen, harteva ja punakka mies. Hän oli riisunut haarniskansa ja saappaansa, ja hänen nuttunsa oli haarniskan jäljiltä ryppyinen ja tahrainen. Muuten hän oli puettu viimeisen muodin mukaan. Hänen leveä kauluksensa oli mitä hienointa kangasta ja koristeltu pitseillä. Sini- ja hopearaitainen vyöhuivi oli puoli kyynärää leveä. Hänellä oli pieni jalokivi toisessa korvassa, ja hänen ohuet viiksensä oli suipistettu à l'espagnole. Minuun päin kääntyessään hän odotti arvatenkin näkevänsä kersantin, mutta huomatessaan minut hän nousi verkalleen, nostamatta pikaria noppien päältä.
»Mitä saakelia tämä merkitsee?» huusi hän suuttuen. »Tänne kersantti!
Kersantti! Tulkaa sisään! — Mitä perhanaa… Kuka te olette, herraseni?»
»Kapteeni Larolle, luullakseni?» kysyin kumartaen ja otin kohteliaasti hatun päästäni.
»Niin, minä olen kapteeni Larolle», vastasi hän. »Mutta kuka te olette?
Ette suinkaan se, jota tavoitamme!»