»Ka!» huudahdin tehden torjuvan liikkeen. »Pysykäämme kardinaalissa. Te sanoitte —?»
»No niin, kardinaali…» Mutta sitten hän vaikeni taas, vaikeni ja kohautti olkapäitään.
Nyt aloin epäillä jotakin.
»Jos teillä on jotakin sanottavaa monseigneurista», vastasin tähystäen häntä terävästi, »niin sanokaa pois. Mutta sallikaa minun antaa teille eräs neuvo. Älkää päästäkö sitä tunkeutumaan näiden seinien ulkopuolelle; silloin ei teille ole siitä mitään vahinkoa.»
»En sisä- enkä ulkopuolelle», vastasi hän katsahtaen toveriinsa. »Kuten sanottu, minä liikun kuninkaan asialla. Siinä kaikki, ja minä luulen, että se riittääkin.»
»Entä sitten?»
»Entä sitten? Yhtyisittekö noppapeliin?» vastasi hän vältellen. »Hyvä! Hankkikaa lasi, luutnantti, ja tuoli tälle herralle. Ja nyt tahdon juoda kardinaalin menestykseksi… millainen se lieneekään.»
Tyhjensin lasini ja istuuduin pelaamaan hänen kanssaan; en ollut kuullut noppain säveliä kokonaiseen kuukauteen, ja kiusaus oli vastustamaton. Mutta silti en ollut tyytyväinen. Minulla oli onnea ja voitin häneltä kaikki rahat, mutta puolet ajatuksiani liikkui toisaalla. Tässä piili jotakin minulle käsittämätöntä, jotakin vaikutusta, jonka tehoa en ollut ottanut lukuun, jotakin pinnan alla liikkuvaa, mitä toistaiseksi käsitin yhtä vähän kuin sotamiestenkään tuloa. Jos kapteeni olisi kokonaan kieltänyt minun toimivaltani ja ajanut minut ulos tai luovuttanut minut vartion haltuun, niin olisin voinut sen ymmärtää. Mutta nämä hämärät viittaukset, tämä toimeton vastustus ärsyttivät uteliaisuuttani. Kummastelin olivatko he saaneet erityisiä uutisia Pariisista. Oliko kuningas kuollut? Tai kardinaali sairastunut? Kyselin heiltä, mutta he vastasivat kieltävästi kaikkeen ja kiertelivät tiedustuksiani varovasti. Ja keskiyön tullessa me yhä istuimme pelaamassa, ja vielä oli kaikki yhtä epäselvää.
VIII luku
Eräs kysymys