»No, mitä haluatte?» kysyin kärsimättömästi.
»Tahdon vain tietää, miten aiotte käyttäytyä, jotteivät suunnitelmamme joudu vastakkain.»
»Se jää minun yksityiseksi asiakseni», vastasin.
»Vastarinta siis?» sanoi hän katkerasti.
Mutta hänen mielensä ei näyttänyt tekevän suututtaa minua.
»Anteeksi», jatkoi hän, »asia on aivan yksinkertaisesti tämä. Miten aiotte löytää hänet, jos hän on täällä?»
»Sekin jää vain minun asiakseni», selitin hänelle.
Hän teki sellaisen liikkeen, kuin olisi päättänyt heittää sikseen koko asian, mutta juuri silloin hän sai odottamattoman liittolaisen.
Luutnantti, joka oli koko ajan seisonut vieressä kuunnellen ja harmaita viiksiään pureskellen, huomautti:
»Kuulkaas, herra de Berault, minä en taistele kaksintaisteluja, minä olen riveistä noussut mies. Minä osoitin urhoollisuuttani Montaubanissa vuonna 21, eikä minun kunniani tarvitse mitään puolustusta. Minä voin sentähden sanoa, mitä tahdon, ja minä kysyn teiltä suoraan, mitä kapteeni varmaan ajattelee, vaikka hän ei sano sitä: oletteko te sekä jäniksen että koirien puolella tässä asiassa? Toisin sanoen, oletteko te pudistanut hartioiltanne kardinaalin asian muutoin paitsi nimellisesti ja lyöttäytynyt madamen liittolaiseksi? Vai — ja se on ainoa muu vaihtoehto — koetatteko päästä käsiksi mieheen, johtamalla naiset harhaan?»