»Heittiö!» ärjäisin niin raivoissani, että tuskin sain sanaakaan suustani. »Kuinka uskallatte? Kuinka julkeatte väittää, että minä olen petollinen sitä miestä kohtaan, jonka palveluksessa olen?»
Luulin hänen hätkähtävän taaksepäin, mutta sitä hän ei tehnyt. Hän seisoi siinä suorana kuin hiilihanko.
»Minä en väitä mitään, minä vain kysyn», vastasi hän katsellen ujostelematta kasvoihini ja lyöden nyrkkinsä kämmenelleen, antaakseen enemmän pontta sanoilleen. »Minä kysyn teiltä, oletteko kavaltamassa kardinaalia vai noita kahta naista? Se on ihan yksinkertainen kysymys.»
Nyt olin tukehtua.
»Te häpeämätön vintiö!» puhisin vastaukseksi.
»Hiljaa, hiljaa!» torjui hän. »Näyttääpä siltä kuin olisin osannut paikalleen. Mutta nyt riittää. Minä huomaan millä kannalla asiat ovat, herra kapteeni; olkaa hyvä ja tulkaa mukanani silmänräpäykseksi!»
Hän tarttui säveästi esimiestään käsivarresta, vei hänet sivukäytävälle ja jätti minut seisomaan siihen, helteessä pakahtumaisillani kiukusta. Sitä viheliäistä konnaa! Että tuollainen mies saikin loukata minua rangaistuksetta! Pariisissa olisin taistellut hänen kanssaan, mutta täällä se oli mahdotonta.
Kuohuin vielä raivosta, kun he tulivat takaisin.
»Me olemme tehneet päätöksen», sanoi luutnantti, seisoen selkä suorana kuin laastukki ja kaluten harmaita viiksiään. »Me jätämme talon ja madamen teidän haltuunne ja te saatte itse pitää huolta, millä tavoin voitte löytää miehen. Me puolestamme lähdemme kylään miehinemme ja työskentelemme omin neuvoin. Siinä kaikki, herra kapteeni, eikö niin?»
»Niin», mutisi kapteeni ja katseli mihin hyvänsä muuanne kuin minuun.