»Me lausumme siis hyvästi teille, herraseni», jatkoi luutnantti. Silmänräpäyksessä hän käännähti seuralaisensa kanssa pois, ja he astelivat eteenpäin pitkin leveätä hiekkakäytävää minun katsellessani heidän jälkeensä epäluulon ja voimattoman raivon vallassa.
Heidän sävyssään ja mutkattomassa poistumisessaan oli jotakin niin loukkaavaa, että kiukku aluksi kerrassaan voitti malttini. Ajattelin luutnantin sanoja ja toivotin kirousta ja kuolemaa hänelle siinä jäytävässä tiedossa, etten voinut niitä pitkään aikaan unohtaa.
»Kavalsinko kardinaalia vai noita kahta naista — kumpaako?» Olipa se kysymys, joka… mutta vielä minä häntä kurittaisin jonakin päivänä. Ja kapteeni? Hänen vahingonilostaan minä ainakin pystyin tekemään lopun, ja sen minä päätin. Auchin kollojen keskuudessa hän epäilemättä oli oikea porho, mutta kyllä minä olin mies leikkaamaan kukonheltan häneltä jonakin sopivana hetkenä kylärähjän takana.
Hiukan tyynnyttyäni aloin kuitenkin ihmetellä, minkätähden he olivat poistuneet ja mitä he aikoivat tehdä. He olivat kenties jo jäljillä tai saaneet tarvitsemansa tiedot; siinä tapauksessa voin käsittää heidän käytöksensä. Mutta jos he vielä etsivät umpimähkään, epätietoisina siitä, oliko saalis lähettyvillä vai ei, ja tietämättä kuinka kauan täytyi viipyä paikkakunnalla, tuntui minusta uskomattomalta, että soturit ilman syytä vaihtoivat hyvän asuntonsa huonompaan.
Kävelin peremmälle puutarhaan, vihoissani ajatellen tätä kaikkea ja ärtyisesti katkoen kukkasia miekkani huotralla. No niin, jos he löytävät ja vangitsevat miehen, niin kuinka sitten käy? Silloin kai minun täytyy solmia rauha kardinaalin kanssa niin hyvin kuin voin. Hän on silloin voittanut pelinsä, mutta ei minun välitykselläni. Toiselta puolen, jos minä ehdin ennen heitä — ja uskoin todellakin ehtiväni saada karkulaisen kiinni muutamassa tunnissa — niin tulee hetki, jolloin minun täytyy seistä silmä silmää vastaan mademoisellen edessä.
Vähän aikaa sitten ei tällainen kohtaus ollut tuntunut niin vaikealta. Ensimmäisestä kohtauksestamme asti — ja vielä enemmän sen ehtoopäivän jälkeen, jolloin hän oli purkanut inhoansa päin silmiäni — olivat tunteeni häntä kohtaan olleet kummallisena vihamielisyyden ja myötätunnon yhtymänä. Vastenmielisyyttä oli minussa herättänyt se, että hänen sekä entinen että nykyinen elämänsä oli niin erilainen kuin minun; sääliä tunsin sen johdosta, että hän oli nainen ja ilman suojelijaa. Sitten olin pettänyt hänet ja ostanut hänen luottamuksensa luovuttamalla hänelle takaisin jalokivet, ja niin olin jossakin määrin tyydyttänyt kostonhaluani; myötätunto oli siitä syystä päässyt minussa voitolle. Nyt tuskin tiesin itsekään, mitä ajattelin tai tunsin tai tavoitin. En todellakaan tiennyt, mitä tahdoin. Siellä seisoessani puutarhassa tuon äkillisesti heräävän tietoisuuden painostamana kuulin hänen askeleensa, ja kääntyessäni katsomaan hän seisoi takanani.
Hänen kasvonsa kuvastivat huhtikuuta, kyynelistä esiin puhkeavaa hymyä. Hänen seistessään siinä, korkean päivänkukkaryhmän edessä, hätkähdin nähdessäni kuinka kaunis hän oli.
»Minä etsin teitä, herra de Barthe», sanoi hän hieman punehtuen kenties siitä syystä, että silmäni ilmaisivat ajatukseni, »kiittääkseni teitä. Te ette ole tapellut, ja kuitenkin olette voittanut. Kamarineitoni tuli juuri yläkertaan luokseni ja kertoi, että ne tekevät lähtöä täältä.»
»Täältä?» kertasin hajamielisesti. »Kyllä, mademoiselle, he lähtevät talosta.»
Hän ei ymmärtänyt sanoihini kätkettyä muistutusta.