»Mitä taikakeinoa te olettekaan käyttänyt?» sanoi hän melkein hilpeästi; oli omituista, kuinka suuresti toivo oli hänet muuttanut, »Olen sitäpaitsi utelias tietämään, miten pääsitte taistelematta.»
»Sen jälkeen kun olin saanut lyönnin, niinkö?» kysyin katkerasti.
Mutta hänen kasvonsa synkistyivät. Selvästi näin, että kun hän asiaa katseli siltä kannalta — mitä hän ei varmastikaan ollut ennen huomannut — ihmetytti se häntä vielä enemmän kuin ennen.
Tein äkillisen päätöksen.
»Oletteko milloinkaan», kysyin vakavasti ja nypin puhuessani kuihtuneita lehtiä vieressäni olevasta kasvista, »kuullut puhuttavan aatelismiehestä nimeltä de Berault? Pariisissa hän lienee tunnettu 'Mustan surman' lisänimellä.»
»Se kaksintaistelija?» vastasi hän ja katseli minua kummastuneena. »Kyllä, minä olen kuullut hänestä. Hän surmasi erään nuoren herrasmiehen, joka oli tältä seudulta kotoisin, Nancyssa kaksi vuotta takaperin. Se oli surullinen tapaus», jatkoi hän värähtäen, »ja hirveä mies. Jumala suojelkoon ystäviämme sellaisista.»
»Aamen», sanoin tyynesti. Mutta kaikista ponnistuksistani huolimatta en voinut katsoa häntä silmiin.
»Entä sitten?» kysyi hän ja kävi äkkiä levottomaksi äänettömyydestäni.
»Mitä hänestä, herra de Barthe? Minkätähden mainitsette häntä?»
»Sentähden että hän on täällä, mademoiselle.»
»Täälläkö?» huudahti hän. »Cocheforêtissa?»