»Mitä? Kardinaalin luokse?»
»Niin.»
»Hyvä!» huudahdin minä ja hyppäsin jalkeille huojentuneena ja iloisena, käyden heti siistimään itseäni. »Olen siis koko ajan tehnyt hänelle vääryyttä», jatkoin. »Vive monseigneur! Kauan eläköön Luchonin pikkarainen piispa! Olisihan minun pitänyt se tietääkin.»
»Älkää tekeytykö liian varmaksi!» vastasi mies häijysti. Sitten hän pitkitti: »Minulla on muutakin teille. Eräs ystävänne jätti tämän portilla.»
Hän ojensi minulle pienen käärön.
»Ahaa!» sanoin minä tarkastellen hänen konnamaisia kasvojaan. »Ja te piditte sitä niin kauan kuin uskalsitte — niin kauan kuin luulitte, että minut hirtetään, roisto! Eikö niin? Kas niin, älkää valehdelko minulle. Sanokaa sen sijaan, kuka ystäväni tämän antoi.» Sillä totta puhuen ei minulla siihen aikaan ollut montakaan ystävää, ja ne kymmenen kultarahaa, jotka käärö sisälsi — ei enempää eikä vähempää — todistivat, että sen täytyi olla vankka ystävä, ystävä, josta saattoi täydellä syyllä ylpeillä.
Vintiö tyrskähti ilkeästi.
»Sen antoi pieni köyryselkäinen kääpiö», sanoi hän. »Voisin arvata hänet räätäliksi, paljoakaan erehtymättä.»
»Kah!» vastasin minä, mutta olin kuitenkin hiukan hämilläni. »Nyt käsitän. Varsin kelpo mies, ja hän oli minulle hiukan velkaa. Minua ilahduttaa, että hän muisti saamiseni. Mutta milloin lähden, ystäväiseni?»
»Tunnin päästä», vastasi hän nyreästi. Hän oli tietenkin odottanut saavansa yhden kultarahoista, mutta siihen haaskaukseen olin liian vanha ja kokenut. Jos minut tuotaisiin takaisin, voisin ostaa hänen palveluksiaan, mutta muussa tapauksessa olisin heittänyt rahani hukkaan.