Hän kääntyi poispäin ja lähti kävelemään rakennusta kohti.
»Taivas varjelkoon, että vielä kerran joutuisin tuomitsemaan teitä väärin!» sanoi hän matalalla äänellä. »Ja kuka olen minä, ollenkaan tuomitakseni teitä? Tunti sitten olisin surmannut tuon miehen, jos minulla olisi ollut voimaa siihen.»
»Mutta te kaduitte, mademoiselle», sanoin käheästi.
Kykenin tuskin puhumaan.
»Ettekö te milloinkaan kadu?» kysyi hän.
»Kyllä. Mutta liian myöhään.»
»Liian myöhäistä se kenties ei ole koskaan», sanoi hän leppeästi.
»Valitettavasti, kun mies on kuollut…»
»Te voitte riistää ihmiseltä sen, mikä merkitsee enemmän kuin henki!» vastasi hän voimakkaasti ja hillitsi minut eleellään. »Ettekö ole milloinkaan riistänyt mieheltä — tai naiselta — hänen kunniaansa? Ettekö ole milloinkaan tuhonnut nuorukaista tai tyttöä, herra de Berault? Ettekö ole milloinkaan ajanut jotakuta ansaan ja suistunut itse siihen? Mutta… murha? Kuulkaa. Te olette katolilainen, mutta minä olen hugenotti ja olen lukenut raamattua. 'Älä tapa' on lausuttuna sanassa, ja rangaistus: 'sinun veresi on ihmisiltä vuodatettava'. Ja 'jos pahennat yhden näistä pienimmistä, niin olisi parempi, että myllynkivi ripustettaisiin sinun kaulaasi ja sinut upotettaisiin meren syvyyteen'.»
»Mademoiselle, te olette sääliväinen», mutisin.