Mademoiselle tarttui aurinkokelloon ja nojautui siihen värittömin kasvoin, ja silmänräpäykseksi luulin hänen pyörtyvän.
»Puhumaan», sanoin koneellisesti. »Mutta eihän hän voi puhua. Hän on mykkä.»
»Ne tahtovat pakottaa hänet näyttämään heille tietä», änkytti Louis ja laski tutisevat kätensä kalmankalpeille kasvoilleen. »Ja hän kirkuu! Voi, hyvä herra, menkää, menkää!» jatkoi hän vaikertavalla äänellä. »Pelastakaa hänet. Läpi koko metsän kuulin hänen parkumisensa. Se oli hirveätä… hirveätä.»
Mademoiselle voihkaisi tuskasta, ja minä käännyin tukemaan häntä; joka hetki odotin hänen kaatuvan. Mutta äkillisellä nytkähdyksellä hän ojentausi suoraksi, luiskahti ohitseni, ja silmissä katse, joka ei näyttänyt näkevän mitään, hän riensi pitkin puutarhakäytävää niitylle päin.
Juoksin hänen perässään, mutta hämmästyksissäni ollen ennätin vaivoin veräjälle ennen häntä ja suljin häneltä tien.
»Antakaa minun mennä», huohotti hän ja koetti työntää minua syrjään.
»Pois tieltä, herra! Minun täytyy päästä kylään.»
»Te ette saa mennä kylään», sanoin ankarasti. »Menkää linnaan, mademoiselle, ja heti.»
»Palvelijani!» valitti hän. »Antakaa minun mennä! Antakaa minun mennä! Luuletteko, että minä voin jäädä tänne, heidän rääkätessään Clonia? Hän ei voi puhua, ja ne… ne…»
»Menkää tuonne ylös, mademoiselle», sanoin päättävästi. »Teidän läsnäolonne vain pahentaisi asiaa. Minä menen itse, ja mitä yksi mies voi tehdä joukkoa vastaan, sen minä teen. Louis, tarjotkaa emännällenne käsivartenne ja viekää hänet linnaan. Viekää hänet madamen luo.»
»Mutta te siis menette?» huudahti hän. Ja ennen kuin ehdin estää häntä — vannon että olisin estänyt, jos olisin voinut — otti hän käteni ja nosti sen vapiseville huulilleen. »Tehän menette? Menkää ja pidättäkää heidät! Pidättäkää heidät, niin taivas palkitsee teille, hyvä herra!»