Metsä tuntui minusta pimenevän, vaikka aurinko ei vielä ollut painunut sivulle. Juoksin sen läpi, jupisten kirouksia itsekseni, kunnes kylän hökkelit tulivat näkyviin. Taas kuului parkumista, väräjävää, kauhistuttavaa, ja nyt saatoin erottaa ruoskan viuhahdukset turvonneelle lihalle, ja mielikuvituksessani kuvastui mykkä mies vapisevana, uikuttavana ja siteitään tempovana. Silmänräpäyksessä olin kadulla, ja juuri kun kiljuna taaskin vihloi ilmaa, käännyin majatalon kulmasta ja olin heidän keskellään.
En katsonut häneen, mutta näin kapteeni Larollen, luutnantin, ryhmän sotamiehiä ja käsivartensa paljastaneen miehen, joka sormillaan oikoi ruoskan siimoja. Nahkaiset, säikeet tiukkuivat verta, ja se näky sai omani kuohuksiin. Se raivo, jonka olin tukahduttanut, kun luutnantti ärsytti minua aamupäivällä, ja se kärsimys, jota mademoisellen tuska oli minulle tuottanut, pääsivät nyt purkautumaan. Villinä murtausin läpi sotilasjoukon, sivalsin miestä ruoskalla hartioihin, niin että hän läkähtymäisillään suistui maahan, ja käännyin sitten johtajiin päin.
»Paholaiset!» huusin heille. »Ettekö häpeä? Mies on mykkä… mykkä! Ja jos minulla olisi kymmenen miestä käskettävissäni, niin teidät ja teidän roskalaumanne suomittaisiin ulos kylästä luudanvarsilla. Antakaa hänelle vielä yksikään isku», jatkoin uhkaavasti, »niin näemme, kumpi on voimallisempi, tekö vai kardinaali.»
Luutnantti tuijotti minuun, harmaat viikset kiukkuisesti harillaan ja silmät putoamaisillaan päästä. Muutamat sotamiehet laskivat kätensä miekankahvaan, mutta kukaan ei liikahtanut paikaltaan, ja ainoastaan kapteeni puhui:
»Mitä tämä merkitsee? Oletteko järjiltänne, herraseni?»
»Jäljiltäni tai järjilläni, se ei kuulu teihin!» huusin vimmoissani.
»Mutta jos annatte hänelle yhdenkään iskun vielä, niin saatte katua.»
Tuokioksi tuli hämmästyksen hiljaisuus. Sitten kapteeni ihmetyksekseni purskahti kaikuvaan nauruun.
»Hyvin sankarillista», sanoi hän, »kerrassaan suurenmoista, hyvä herra maantieritari. Mutta pahaksi onneksi tulette liian myöhään.»
»Liian myöhään?» sanoin epäluuloisesti.
»Niin, liian myöhään», vastasi hän pilkallisesti hymyillen. Ja luutnanttikin virnisteli. »Mies on juuri tunnustanut. Olemme vain antaneet hänelle pari ylimääräistä sivallusta, paremmaksi muistiksi, ja säästyäksemme pehmittämästä häntä uudella selkäsaunalla.»