»Hiljaa!» sanoi hän. Sitten hän lisäsi tyynemmin: »Anteeksi, herra kapteeni, mutta mitä vähemmän tulee sanoneeksi, sitä vähemmän joutuu vastuuseen. Annanko miehille käskyn ryhtyä toimeen?»
Kapteeni nyökkäsi nyreästi.
Luutnantti kääntyi vankiin päin.
»Viekää hänet!» käski hän tylyllä, soinnuttomalla äänellä. »Heittäkää hänen mekkonsa ylle ja sitokaa häneltä kädet. Te kaksi, Paul ja Lebrun, vartioikaa häntä. Michel, ota mukaan ruoska, muutoin hän unohtaa, miltä se maistuu. Kersantti, valitkaa neljä tukevaa miestä ja laskekaa toiset majoituspaikkoihinsa.»
»Tarvitsemmeko hevosia?» kysyi kersantti.
»En tiedä», vastasi kapteeni äreästi. »Mitä sanoo se roisto?»
Luutnantti astui Clonin luo:
»Kuule!» sanoi hän karskisti. »Nyökäytä päätäsi, jos tarkoitat myöntää, ja pudista päätäsi, jos kiellät. Ja muista puhua totta! Onko sinne pitempi matka kuin yksi lieue?»
Onneton oli päästetty siteistään, ja hänen selkänsä oli peitetty. Hän seisoi olkapäänsä nojassa seinää vasten, vielä huohottaen, ja hiki valui pitkin kuoppaisia poskia. Hänen painuneet silmänsä olivat ummessa, mutta hänen ruumiinsa vavahteli tuon tuostakin. Luutnantti uudisti kysymyksensä, mutta kun hän ei saanut mitään vastausta, kääntyi hän tiedustamaan uutta määräystä. Kapteeni kohtasi hänen katseensa ja huusi raivoissaan: »Vastaatko, senkin niskuroiva aasi!» ja hän löi puoleksi tajutonta raukkaa ratsuraipallaan selkään. Sivalluksella oli ihmeellinen vaikutus. Vaikka hänen hartiansa olivat peitetyt, kavahti mies kivusta kiljahtaen koholle leuka pystyssä ja selkä sisäänpäin koukistuneena, ja siinä asennossa hän seisoi pyörivin silmin tapaillen ilmaa. Sitten hän vaipui takaisin seinää vasten ja nyki suonenvetoisesti suupieliään. Hänen kasvonsa olivat lyijynkarvaiset.
»Pelkään, että olemme menneet liian pitkälle hänen kurituksessaan», mutisi kapteeni.
»Hakekaa hiukan viiniä!» sanoi luutnantti. »Pian!»