Katselin tätä näytelmää kiukusta kuohuen ja sitäpaitsi hieman levottomana omasta puolestani. Sillä jos Clon vei heidät lymypaikkaan ja heidän onnistui vangita Cocheforêt, niin minun hommani oli päättynyt. Minä olin silloin vapaa tehtävistäni ja saatoin poistua kylästä milloin halusin ja saaliinsa saatuansa kardinaali ei varmaankaan kiristäisi minulta suojeluskirjaa, vaikka kaappaus ei tapahtunutkaan minun toimestani. Minusta tuntui ylipäätään että hänen piti olla hyvillään sellaisesta asiain käänteestä ja otaksuen näin käyvän aloin tuumia, tokko näin ollen olikaan välttämätöntä mademoisellen saada tietää totuutta.
Clon vei meidät kahden hökkelin välitse majatalon läheltä ja poikkesi kapealle, tuskin näkyvälle polulle, joka kulki muiden talojen taitse ja sitten painui metsän tiheimpään osaan. Tämän polun oli voinut raivata yksi ainoa ihminen, joka oli tunkeutunut tiheikön läpi, tai sitten liuta metsäsikoja tai lapsia. Mutta ensimmäinen oletus tuntui meistä luultavimmalta ja kehoitti meitä olemaan varuillamme. Kapteeni piteli pistooliansa vireessä, ja minä olin vetänyt miekkani esille ja pidin häntä valppaasti silmällä.
Mitä tummempana hämärä levisi yli metsän, sitä varovammin etenimme, kunnes äkkiä jouduimme leveämmälle ja valoisammalle tielle.
Katselin ympärilleni ja huomasin takanani puiden reunustaman kujan, edessäni puusillan ja niityn, joka näytti kalsealta ja harmaalta hämyssä, ja siinä seisoin aivan ihmeissäni. Me olimme vanhalla linnan tiellä! Minua pöyristytti ajatellessani, että hän aikoi viedä meidät sinne mademoisellen luo!
Kapteeni tunsi myös paikan, ja kirosi ääneensä. Mutta mykkä ei välittänyt hänestä, jatkoi vain matkaansa, kunnes tuli puusillalle. Siinä hän seisahtui äkkiä, ja katseli linnan tummia reunapiirteitä, jotka juuri häämöittivät tänne asti ja ainoastaan siitä syystä, että heikko valo tuikki kaihoisasti läntisestä siipirakennuksesta. Kun kapteeni ja minä lähestyimme takaapäin, kohotti hän molemmat kätensä ja näytti tekevän jonkin liikkeen linnaa kohti.
»Varo itseäsi!» mörisi kapteeni; »älä vain kujeile kanssani, sillä silloin…»
Hän ei lopettanut lausettaan, sillä Clon ikäänkuin käsitti hänen kärsimättömyytensä; hän kääntyi sillalta, lähti metsään vasemmalle ja alkoi kävellä ylös virran reunaa. Olimme edenneet tuskin pariasataa kyynärää, kun maaperä kävi epätasaiseksi ja pensaikko tiheämmäksi, mutta siellä oli kuitenkin jonkunlainen polku, jota myöten pääsimme pimeässäkin kulkemaan. Pian alkoi ranta kohoutua vedenpinnasta ja käydä jyrkänteiseksi. Joki teki mutkan, ja sen suuntaa seuratessamme saavuimme rotkoon, jonka pimennossa seinämät kohosivat kohtisuorina. Vesi kohisi alhaalla pohjassa, kivenlohkareiden yli ja uurtojen välissä. Edessämme ylätasanne, jolla seisoimme, ulkoni matalaksi kallioksi, ja puolivälissä sen huippua ja veden kalvoa erotimme hämärästi jonkinlaisen pengermän.
»Kymmenen yhtä vastaan… ja tällainen kätkö», mutisi kapteeni. »Hyvin sopiva paikka.»
»Vaarallinen paikka», vastasin äreästi, »missä yksi kymmentä vastaan voisi pitää puoliansa tuntikausia.»
»Kyllä, ellei noilla kymmenillä olisi pistooleja», sanoi hän pilkallisesti. »Mutta meillä on, kuten näette. Meneekö hän tätä kautta? No, luutnantti», virkkoi hän alentaen äänensä, vaikka alapuoleltamme kuuluva virran kohu vaimensi kaikki muut äänet, »mitä sanotte? Sytytämmekö lyhdyt vai joudutammeko matkaa, kun vielä on hiukan päivänvaloa?»