»Mieluummin kiirehdimme, herra kapteeni», vastasi luutnantti. »Pistäkää häntä selkään, ellei hän tahdo marssia. Lyön vetoa», lisäsi tuo peto naurahtaen, »että hänellä on vielä jossakin arka paikka.»
Kapteeni antoi käskyn, ja me astuimme eteenpäin. Nyt oli selvää, että kallionseinusta oli matkamme määränä. Silmä kykeni seuraamaan polkua koko matkan sinne asti, kivien ja pensaiden välitse, ja vaikka Clonin oli vaikea kiivetä ja hän vaikerteli lakkaamatta, pääsimme kuitenkin perille parissa minuutissa. Paikka ei itse asiassa kuitenkaan ollut niin vaarallinen kuin se oli etäältä näyttänyt. Nurmen peittämä parvekemainen penger vietti molemmille puolille ja oli paikoittain liukas, mutta se oli leveä kuin maantie eikä enempää kuin kolmekymmentä jalkaa vedenpinnan yläpuolella. Tälläkään himmeällä valolla, joka sai kuilun näyttämään syvemmältä ja mielikuvituksen kartuttamaan sen salaperäisesti uhkaavia vaaroja, ei edes herkkähermoisen naisen olisi tarvinnut arastella tälle tielle astumista.
»Minä luulen, että hän on nyt vallassamme», tuumi kapteeni Larolle, kierrellen viiksiään ja katsellen ympärilleen viimeiseen toimenpiteeseen ryhtyäkseen. »Paul ja Lebrun, pitäkää huolta, ettei vanki saa aikaan mitään melua. Kersantti, tulkaa tänne ratsupyssyinenne, mutta älkää laukaisko ilman käskyä. Olkaa nyt hiljaa kaikki, ja sulkekaa rivi, luutnantti! Eteenpäin!»
Sitten riensimme eteenpäin noin sata askelta, jättäen kallion vasemmallemme, ja kun käännyimme eräästä kulmasta, näimme muutaman askeleen päässä edessämme pienen onkalon, mustan pilkun kallioseinämän harmaassa varjossa. Vanki pysähtyi, kohotti sidotut kätensä ja osoitti sitä.
»Tuolla?» kuiskasi kapteeni ja astahti eteenpäin. »Siinäkö on kätkö?»
Clon nyökkäsi. Kapteenin ääni vapisi mielenliikutuksesta.
»Paul ja Lebrun, jääkää tähän vangin kanssa», sanoi hän matalalla äänellä. »Kersantti, seuratkaa minua. No, oletteko valmis? Eteenpäin!»
Hän ja kersantti astuivat hätäisesti ohitse kumpaiseltakin puolen Clonia ja hänen vartijoitansa. Polku soukkeni siinä, ja kapteeni meni edelle. Kaikkien silmät — paitsi yhden — olivat tähdätyt tuohon mustaan pilkkuun, kallioseinämän onkaloon, ja ties mitä odotimmekaan — äkillistä laukausta tai että epätoivoinen mies ryntäisi esille — eikä kukaan oikein nähnyt, mitä tapahtui. Mutta kapteenin astuessa vangin ohitse tämä riistäytyi irti vartijoiltaan, hyppäsi syrjään, kietaisi kätensä Larollen ympäri ja laahasi hänet silmänräpäyksessä kuilun partaalle.
Kaikki kävi sekunnissa. Tointuessamme ensi hämmästyksestä nuo kaksi jo painiskelivat äärimmäisellä kaltaalla, ja pimeässä he näyttivät yhdeltä ainoalta muodottomalta möhkäleeltä. Kersantti, joka ensimmäisenä sai malttinsa takaisin, kohotti pyssynsä, mutta kun kamppailijat huojuivat ja kieppuivat toistensa ympäri, kapteeni sadatellen ja uhkaillen, mykkä hiljaisena kuin kuolema, oli mahdoton tähdätä ainoastaan toista, ja kersantti antoi pyssynsä vaipua, sotamiesten kauhistuneina hätkähtäessä taakse päin. Vieru oli jyrkkä, sen äärimmäistä reunaa ei voinut erottaa, molemmat miehet näyttivät jo painivan tyhjässä ilmassa ja mykkä oli ihan suunniltaan.
Tämän silmänräpäyksen epäröiminen ratkaisi kamppailun. Clonin pitkät käsivarret puristivat vastustajaa tiukasti, hänen kasvonsa muistuttivat kuolleen kalloa, joka irvisti uhkaavasti toisen silmiin, ja hänen luiset raajansa kiertyivät kiinteästi toisen ympäri kuin käärmeen kiemurat. Larollen voimat heikkenivät.
»Piru teidät kaikki periköön! Miksi ette ryntää esiin?» huusi kapteeni. Ja sitten kajahti viimeinen kirkaisu »auttakaa, auttakaa!» hänen huuliltaan. Kun luutnantti, joka oli tähän asti ollut kuin halpautunut, nyt säntäsi apuun, keikahtivat molemmat miehet kuilun partaan yli ja olivat seuraavassa silmänräpäyksessä kadonneet.